Indiepläjäys Pikuniku (2019) on lierannut sen verran monessa bundlessa ynnä muussa jakelussa, että omistan sen jo paitsi Steamissa ja Epic Störessä, myös Itch.io:sta erillisversiona. Kyseessä on värikäs 2D-pulmahyppely, josta on myös natiivi Linux-versio. Yksinkertaisen 2D-vektorigrafiikan minimivaatimukset ovat vaatimattomat, joten loikkimaan pääsee hyvin vaikka ihan läppärillä, jossa ei ole erillisnäytönohjainta, kunhan ottaa antialiasoinnin pois. Tässä pelasin kokeilumielessä Itch.io:n versiota, joka saattaa olla jo hivenen vanha ja päivittämätön verrattuna vaikkapa Steamissa olevaan. Itse asiassa kokeilin Pikunikua jo pari vuotta sitten, mutta kyllästyin melkein ensimetreillä joutavalta tuntuvaan haahuiluun. Uudella yrityksellä pääsin kynnyksen yli ja sitten pelin jaksoi tykittää läpi asti.
Luolia riittää.
Päähahmo Piku on punainen pastilli, jolla on jalat. Liikkuminen on suoraviivaista: pallero osaa kävellä, hypätä, kyykistyä, mennä pieneksi ja potkaista. Käsien puuttuessa potkimista riittääkin kuin savate-ottelussa. Tarinavetoisen yksinpelin lisäksi tarjolla on kahden pelaajan moodi, jossa mukaan tulee myös oranssi Niku ja pulmia ratkotaan yhdessä – tätä en vielä tosin kokeillut. Peliohjain voisi olla se oikea valinta tälle teokselle, sillä näppikseltä jonglööraus sai sormet väsähtämään aika pahasti muutaman tunnin jälkeen.
Tarina kuskaa Pikua värikkäistä maisemista toisiin. Aivan aluksi ollaan luolassa – niitä nähdään runsaasti muutenkin – minkä jälkeen matka jatkuu kylään, metsään, kaivokseen, tehtaaseen ja niin pois päin. Mukaan kertyy tarpeellista ja tarpeetonta krääsää, joilla Piku saa käyttöönsä lisätaitoja, eli hyvin varmalla perusreseptillähän tässä mennään. Taustalla rallattaa tyyliin sopiva letkeä musiikki, joka alkaa tosin nopeasti toistaa itseään. Hiljalleen aukeavassa tarinassa pahikseksi paljastuu megakapitalisti Mr. Sunshine robotteineen. Kepeä kulutus- ja kapitalismikritiikki naureskelee sille, kuinka kyläläiset auliisti luovuttavat luonnonvaransa korporaation haltuun ja saavat vastineeksi kolikoita, joilla ei oikein edes tee mitään.
Mr. Sunshinen mainostaulu kylässä.
Läpipeluuseen meni karkeasti arvioiden ehkä viitisen tuntia, mutta lisäviihdettä saa halutessaan kaksinpelistä ja vanhojen paikkojen uudelleen kaluamisesta uusin kyvyin saavutusten toivossa. Vaikeustaso on jopa helpon puolella, lukuun ottamatta korismatsia ja yhtä luolaa. Mielenkiintoista kyllä, aika moni luolasto on vapaaehtoinen, joten ne voi jättää väliin ja silti päästä tarinan loppuun. Pari kertaa fysiikkamoottorin bugi toppasi etenemisen (pahikset tunkivat tarpeellisen laatikon seinästä läpi ja NPC-hahmo jäi propelliin jumiin), mutta edelliseen tallennukseen palaamalla tilanne palautui taas normaaliksi. Steamissa palaute on ollut varsin positiivista, joten maksava yleisö tuntuu tästä tykänneen. Itselleni kokemus oli luokkaa “ihan jees”, vekkuli varma peruspaketti, jonka saattaa tilaisuuden tullen pelata joskus uudestaankin läpi.
Tällä erää asteen vanhempaa kliksuseikkailua, Daedalic Entertainmentin The Whispered World vuodelta 2009. Muistan jotenkin hämärästi kuulleeni jotain tästä jo pelin julkaisun aikaan, luultavasti hienojen graffojen vuoksi. Bundleista ja alennuksista oli vahingossa lipsahtanut Steamiini sekä tavallinen että erikoisversio, joten ei muuta kuin seikkailemaan. Tai sitten ei, sillä jostain syystä hiiri ei liikkunut ollenkaan koko ruudun tilassa. Ongelma saattaa olla korjattu spesiaalimmassa editiossa, mutta onneksi ikkunoituna hiiri suostuu toimimaan. Asetuksen voi käydä käsin puukottamassa täältä:
Päähenkilö on surumielinen klovni Sadwick, jonka tehtäväksi (tietysti) lankeaa maailman pelastaminen. Ohjailu tapahtuu odotetusti hiirellä: vasemmalla liikutaan ja vuorovaikutetaan esineiden/hahmojen kanssa, kun taas oikealla napilla saa näytille inventaarion. Ihan hirmuisen sujuvaksi en käyttöliittymää kehuisi, mutta ei se ysärin pahimpien hiiriyritelmien kuoppaankaan lankea. Tervetulleena helpotuksena – jonka keksin tosin ihan liian myöhään – välilyöntiä painamalla kuvasta näkee suoraan aktiiviset elementit. Sadwickin mukana kulkee Spot-niminen ihmetoukka, jonka erikoiskykyjä pääsee käyttämään yläkulmasta, kunhan ensin asian puolivahingossa huomaa.
Vedessä kuplii, mutta mikä?
Tarina on laaja ja vie Sadwickiä mystisestä paikasta toiseen. “Lukujen” välillä inventaario jollakin aasinsillalla aina nollautuu, joten tarpeellisia romuja saa ruveta haalimaan tasaisin väliajoin tyhjästä. Päätös ei ole sikäli huono, että kauan sitten poimimatta jäänyt esine ei tärvää etenemistä myöhemmässä vaiheessa peliä. Aikanaan huomiota herättäneet grafiikat näyttävät edelleen hienoilta, vaikka niiden resoluutio ja kuvasuhde ei enää olekaan ajanmukainen. Musiikki on sekin ammattimaisesti tehtyä ja tunnelmallista. Ääninäyttely sen sijaan ei aina oikein vakuuta; erityisesti Sadwickin pitkät sössöttävät pulinat alkavat välillä suorastaan ärsyttää.
The Whispered Worldin pahin kompastuskivi on valitettavasti sen vanhakantainen pelisuunnittelu. Löin itse hanskat tiskiin jo varhaisessa vaiheessa ja rupesin kaivelemaan vinkkejä läpipeluuohjeesta. Osa pulmista edustaa vanhojen point-and-clickien huonointa antia: kaikkea pitää klikata ja kokeilla, jolloin ratkaisu löytyy lähinnä pelkän puurtamisen eikä nokkelan ratkomisen seurauksena. Aina ei riitä edes raaka voima, kun joku yhdistelmä jäi kokeilematta tai tuli seisottua väärässä paikassa. Haastetta siis riittää, mutta se ei ole ihan oikeanlaista. Huomasin, että tämän henkinen jatko-osa, 3D-seikkailu Silence, sattuu sekin olemaan jo kokoelmissa, joten se lähtenee testiin lähipäivinä.
Seikkailujen tykittäminen sen kuin jatkuu vaan. Viimeisimpänä Itch.io:n isosta kasasta päätyi pelattavaksi Infinite Fallin kehittämä Night in the Woods (2017), josta on oikein aito Linux-versiokin. Mikä parempaa, sellainen versio, joka lähtee käyntiin kyselemättä puuttuvia vanhentuneita tai 32-bittisiä kirjastoja: kliks kliks ja kaikki toimii. Peli on monen muun indiepläjäyksen tavoin tehty Unityllä, mikä on yleensä hyvä enne Linux/Proton-toimivuudesta. Kepeän 2D-vektorigrafiikan ansiosta laitteistovaatimukset ovat luokkaa “vanha läppäri”, joten NITW:stä pääsee halutessaan nauttimaan myös heikommalla laitteistolla.
Alkupään maisemia
Lyhyesti määritellen NITW on vahvasti tarinavetoinen hyppelypulmaseikkailu. Ensimetreillä olin rehellisesti sanottuna vähällä jättää sikseen koko pelikokemuksen, kun metrin välein piti pysähtyä juttelemaan jokaisen vastaantulijan kanssa, jotta hahmokaarti ja asetelma saatiin pikaisesti esiteltyä. Päähahmo (ei ehkä -henkilö, koska kaikki ovat eläimiä) on collegen keskeyttänyt, suuntansa kadottanut Mae-kissa, joka palaa kuihtuvaan kotikaupunkiinsa Possum Springsiin. Muita oleellisia hahmoja ovat iskä, äiti ja bändikaverit Gregg, Bea sekä Angus.
Joka-aamuinen mamman kanssa jutustelu
Pala palalta tarina alkaa aueta: Maen ongelmainen menneisyys, jäljettömiin kadonnut kaveri, mutkikkaat perhesuhteet ja mystiset unet ovat laajan narratiivin toisiinsa kietoutuneita rönsyjä. Menneisyyden virheitä, murskautuneita unelmia ja ahdistavaa työelämää löytyy melkein kaikilta, eikä peli muutenkaan välttele rankkoja aiheita, niin lutuisia – ja ilmeettömiä – kuin kaupungin eläimet ovatkin. Muutaman hahmon välistä suhdetta kehitetään pitkän kaavan kautta ja mukaan mahtuu niin riitoja kuin takavuosien vääryyksien oikomista. Kaiken kaikkiaan kyseessä on Maen kasvutarina kohti oman itsensä hyväksymistä, vaikka mitenkään suoraan sitä kohti ei edetäkään.
Arkisen puuhastelun ja bänditreenien (bassoa on muuten vaikea soittaa virheettömästi) lisäksi juoneen tulee tummia ja sävyjä, kun kaupungin synkkä menneisyys ja kummitukset nousevat esiin. Possum Springs on ennen ollut kaivoskaupunki työtaisteluineen ja kohtalokkaine onnettomuuksineen. Vaikka ne eivät pääosassa olekaan, niin vakavia teemoja, kuten politiikkaa, huono-osaisuutta ja uskontoa, sivutaan toistuvasti siellä täällä. Hyppimisen lisäksi pelillistä antia ovat erilaiset minipelit, mutta hyvin suuri osa ajasta kuluu edestakaisin kävelyyn sekä pitkien dialogien eteenpäin näpyttelyyn.
Lost Constellation
Odottamattomana bonuksena ainakin tämän NITW:n version mukana tuli kaksi muuta pientä peliä: Longest Night ja Lost Constellation. Ensimmäinen on tylsähkö tekele, joka muistuttaa itse pääpelissäkin nähtyä tähtikuvioiden etsimistä. Lost Constellation on sen sijaan mukava suupala, jossa ratkotaan pulmia talvisissa maisemissa. Lopputulemana NITW:n polveileva tarina sekä elämänmakuinen maailma kallistavat vaa’an selvästi plussan puolelle, huolimatta varsin tavanomaisista hyppelyosuuksista ja pelaajan katsojaksi typistävistä pitkistä dialogeista. Vammalasta tai vastaavasta kotoisin oleva voi samaistua nuutuvan ja nurkkakuntaisen pikkukaupungin tunnelmiin varsin hyvin.
Keväällä Terpan kanssa kovalla vaivalla pakerrettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla ilmestyi lopultakin WiderScreenissä. Alun perin kepeänä pikku katsauksena liikkeelle lähtenyt teksti paisui lopulta 39-sivuiseksi mölliksi, kun elokuvia löytyi alati lisää. Mikään suomalaisten lännenelokuvien pikkutarkka luettelo ei silti ollut tavoitteena, joten YouTubesta löytyneitä sekalaisia harrastaja- ja indiepätkiä jätettiin kylmästi poiskin, kun ne eivät enää käsittelyyn mitään lisänneet. Ainakin kaikki täyspitkät pitäisi olla mukana kattavasti: itselleni aiemmin tuntemattomia olivat amerikansuomalainen Kuparimaa, Kivikasvojen Häjyt, rennot ja rumat sekä Studio majakan uskonnollishenkiset Santa Cruz ja Lonesome Valley. Tällaisia katsauksia on tehty jo aiemminkin, joten meidän pläjäyksemme on ennen kaikkea aiempien julkaisujen laajennos ja 2000-luvulle päivitys.
Kerta kiellon päälle ja vielä yksi seikkailu työn alle. Olin Minitiä jo taannoin kahteenkin kertaan yrittänyt aloittaa, kun sitä jossain niin kehuttiin, mutta aina iski sama hämmennys ja turhautuminen päälle: aika loppuu, mihin pitäisi mennä, tuostakaan ei pääse, äsh. Steamissakin pelin omistan, mutta siellä on (edelleen kyseenalaisesti kympillä myynnissä) risa versio, joka ei edes käynnisty. Ongelma ei liity ilmeisesti edes Linuxiin tai Protoniin, vaan linjoilta kadonneeseen serveriin tai jotain sinne päin. Itch.io:n megabundlesta tullut natiivi Linux-versio vaatii jonkun edesmenneen kirjaston, joten helpoiten peli lähti käyntiin Lutriksen kautta ajettuna vanhana Windows-versiona. Onneksi nykyään on näitä vaihtoehtoja!
Armas kotipiha kasvimaineen.
Teknisten kompurointien selvittyä oli aika siirtyä pelillisten kompurointien pariin. Lähtökohtaisesti Minit on vanhan koulun Zelda-klooni – mustavalkoiset palikkagraffat voisi hyvin kuvitella näkevänsä vaikkapa Game Boyn ruudulla. Laitteistovaatimukset ovat niin ikään retrot, vaikkei peli sen kauempaa olekaan kuin vuodelta 2018. Käytännössä mikä hyvänsä tämän päivän tietokone jaksaa Minitiä pyörittää ilman sen suurempia ponnistuksia. Musapuolella nähdään oikein kotimaista väriä, sillä retroteemaan sopivat luritukset ovat Jukio Kallion käsialaa.
Päähahmo, jolla ei ilmeisesti ole nimeä, on töröhuulinen pallo, joka voi kantaa kerralla yhtä esinettä. Tai kyllähän niitä mukana raahataan itse asiassa useampaakin, jotta saadaan lisäkykyjä, mutta yhden esineen voi itse valita. Useimmiten edetään miekan kanssa, kun tarvii leikata tieltä risuja tai niitata pahiksia, mutta välillä kastelukannu tai kamera on oikea valinta. Voi hyvin olla, että mahdollista roinaa on vielä enemmän jossain, mutta nämä löysin toistaiseksi itse. Kuten pelin nimi antaa ymmärtää, käytössä on kerralla ainoastaan minuutti, minkä jälkeen pallero deppaa ja aloittaa viimeisimmästä kodista. Usein on siis kova kiire ja vaihdettava kotipaikka pitää valita sen mukaan, missä on kulloinkin tarkoitus seikkailla.
Sisätilan pulma teleportteineen.
Alun potentiaalisen turhautumisen jälkeen Minit alkaa nopeasti aueta ja päämäärättömältä tuntuva haahuilu saa tarkoitusta. Uusia alueita aukeaa uusien kykyjen myötä ja suuri tarina johtaa tiettyyn suuntaan. Välillä vastaan tulee isompia vastuksia, jotka eivät onneksi ole järin vaikeita. Rahalla saa ja lenkkareilla pääsee – kenkäkaupasta saa ostettua lisävauhtia seitsemällä kolikolla, mutta niiden kasaan kaapiminen on yllättävän suuren vaivan takana. Loppuratkaisua en tässä rupea toki spoilaamaan, vaan totean sen tulevan vastaan aika nopeastikin, vielä kun nurkkia on paljon näkemättä. Päätarinan läpäisemiseen ei mennyt arviolta kuin kolmisen tuntia. Pitää vielä palata Minitin äärelle uudestaan ja koluta maisemia hieman lisää, koska löydettävää jäi selvästi vielä. Eipä tätä turhaan kehuttu.
Näin sairastellessa on näemmä ehtinyt pelata hiukan normaalia enemmän, joten taas meni yksi tekele läpi. Ostin itch.io:sta joskus törkeän suuren, noin 1500 pelin kasan, mutta en koskaan tutustunut ostokseen sen tarkemmin. Nyt se tuli vahingossa vastaan pöyhiessäni Steamin ulkopuolista Linux-pelivalikoimaani ja samalla kävi ilmi, että moni bundlessa olleista pläjäyksistä oli ihan aitoja Linux-versioita. Useimmat kokeilluista lähtivät käyntiin suorilta tai pikku säädöllä – Minit olisi tosin vaatinut jonkun hiukan epämääräisen vanhan kirjaston. Tällä kertaa työn alle lähti hämäävän yksinkertaiselta vaikuttanut hollantilainen indie Hidden Folks.
Hipsterit aavikolla festareilla. Viitanneeko johonkin tosielämän vastineeseen?
Sisimmässään Hidden Folks on pelimuotoon sovitettu Where’s Wally?, jossa pitää löytää kuvasta oikea hahmo tai esine. Kännykällä on tullut pelattua joitakin samantyylisiä etsintäpelejä, mutta HF nousee niiden yläpuolelle monipuolisella pulmanratkonnallaan ja valtavilla kentillään. Alareunan vinkit kannattaa ottaa tosissaan, koska ilman niitä ei pitkälle pötkitä. Megakenttien välissä on pienempää ratkontaa ja osassa kentistä on hieman erilainen logiikka, kun esimerkiksi raivataan kävelijälle polkua viidakkoon tavaroiden etsinnän sijasta. Maisemaa voi zoomata hiiren rullalla, mikä onkin ihan hyödyllistä, kun yhtäältä saa suuren kokonaiskuvan ja toisaalta voi nuuskia pikkutarkasti jotain aluetta lähempää.
Merellisessä maailmassa nähdään purjelaivojen taistelu.
Visuaalinen tyyli muistuttaa paperille painettua kirjaa, mikä lienee tuskin sattumaa. Yksityiskohtia on erittäin paljon ja pikku animaatiot tekevät maisemista eläviä. Laitteistovaatimusten suhteen peli on erittäin maltillinen ja pyörinee melkein millä vaan nykykoneella sujuvasti. Isosta näytöstä ja tarkkuudesta on kyllä iloa, kun detskut eivät mene mössöksi ja kerralla mahtuu näkyviin isompi siivu kentästä. Äänimaailma on omalaatuinen, sillä se on toteutettu omilla mölinöillä, mikä on välillä hieman ärsyttävää ja välillä luo humoristista tunnelmaa. Huumoria pelissä riittää, vaikka sitä ilmaistaankin hyvin minimalistisin keinoin.
Hidden Folksin piti mennä lähinnä muksujen käyttöön, mutta niinpä vaan hakkasin sitä pieteetillä useamman tunnin illassa, kunnes viimeinenkin kenttä oli selvitetty. Kolme asiaa jäi vielä löytämättä toiseksi viimeisestä kentästä, joten pitää palata vielä ne noukkimaan. Mikään ihan helppo tekele HF ei edes ole, vaan tosi nuorella ratkojalla tie nousee varmasti pian pystyyn liian vaikeiden vinkkien kanssa. Eräs luonteva pelitapa voisi olla lapsen kanssa yhdessä etsiminen – haastetta riittää kyllä aikuisellekin. Huomioiden tämän ostoksen alle yhden sentin ostohinnan on pakko myöntää hinta-laatusuhteen olevan todella kohdillaan.
edit: Tunti lisää vääntöä ja nyt on jokainen mahdollinen henkilö ja roina pelistä löydetty.
Epic Games Storen ilmaisjakelusta tarttui vaihteeksi jotain kiinnostavaakin, Snoozy Kazoon kehittämä Turnip Boy Commits Tax Evasion. Steamissa pelillä on edelleen hintaa 12,49 €, joten päätin kokeilla vaihteeksi Lutriksen voimin suoraan Epiciltä – oikeasti tärkeät tuotokset olen usein lopulta ostanut myös Steamiin, että ne ovat hyvin Linux-tuetusti yhdessä paikkaa “tallessa”. Peli on graafisesti kevyt ja käytännössä 2D, joten ei mikään suuri ihme, että se lähti sujuvasti käyntiin. Hakkasin saman tien perustarinan läpi asti muutaman illan kuluessa, eikä koko aikana ilmennyt mitään kaatuilua tai tökkimistä.
Metsä- ja puutarhamaisemaa
Päähenkilö, Turnipsipoika, on nimensä mukaisesti vihannes, kuten useimmat muutkin vastaantulijat. Meno on vahvasti indie/retrohenkistä: graffat ovat palikkaa ja paikkojen koluaminen, roinan etsintä ja satunnainen taistelu tuovat mieleen vanhan koulun Zeldat. Tarinan lähtökohta on se, että paha Pormestari Sipuli on lähettänyt Turnipsipojalle mahdottomat veromätkyt, joiden korvaamiseksi pitää noutaa sieltä täältä erilaisia esineitä, kuten laserpointteri tai radioaktiivista smörjaa. Mihinkähän niitä on tarkoitus käyttää? Matkan varrella mukaan tarttuu lisäkykyjä antavaa roinaa ja … hattuja? Hatuille en oikein keksinyt mitään oikeaa käyttöä, joten oletan niiden olevan vain koriste.
Interiööri
Ohjaaminen sujui riittävästi näppäimistöltä, vaikka peliohjain voisi olla se parempi vaihtoehto (eri asia sitten miten Lutris sen kanssa pärjäisi). Tuttuun tapaan pulmien ratkonnan välissä vastaan tulee isompi loppumonsteri, joita vastaan pätee yleensä joku tietty taktiikka. Vaikeustaso on sovitettu aika sopivaksi, ja tällainen vanhempi kankea pelaajakin selvisi bosseista kohtuullisella vaivalla, vaikka aluksi vastus saattoikin tuntua aivan toivottomalta. Pääpahiksen pieksämisen jälkeen peli “loppui” ja näytti lopputekstit, mutta itse asiassa tarina ei loppunut siihen, vaan lisähaasteita ilmaantui, kun peliä jatkoi alkuruudusta.
Hilpeän värikkään ulkokuoren alta paljastuu polveileva tarina vihannesmafioineen, petoksineen ja ydintuhoineen; vihannekset eivät olekaan pääosassa ihan sattumalta. Sekä kasvit että eläimet ovat kärsineet ydinjätteestä, joka on tuottanut vaarallisia mutantteja. En väitä osaavani lukea pelin aatemaailmaa ristiriidattomasti: mukana on environmentalismia, liberalismia ja rauhanaatetta, mutta verojen ja hallinnon innokas vastustaminen lyö sanomaan oman jenkkihenkisen leimansa. Eri asia sitten, viekö tämä analyysi mihinkään, tai onko tekijöillä edes ollut mitään varsinaista filosofiaa tekeleen takana, mutta onhan tällainen poliittisuus kepeässä pulmaseikkailussa hieman yllättävää. Pelinä Turnipsi Poika verosuunnittelee on joka tapauksessa kelpo viihdettä varmalla kaavalla – jatko-osakin on ilmeisesti jo tekeillä.
Inside ja Limbo kuuluvat niihin peleihin, jotka tulee hakattua läpi joka vuosi ainakin kerran, joten olin hivenen täpinöissäni, kun samaisen Jeppe Carlsenin suunnittelema Cocoonilmestyi viikko sitten. Firmana on tällä erää kuitenkin maineikkaan Playdeadin sijasta Geometric Interactive ja julkaisijana Annapurna. Hieman tällainen aivovuoto pistää miettimään, mitä Playdeadin kolmannesta Iisakin kirkosta tulee loikkaamisten jälkeen, mutta sittenhän se joskus nähdään. Alennusten kyttäämisen ja odottelun sijaan rahat heti julkaisussa lavaan, Proton pydeen ja Cocoon tulille.
Ensimetrejä oranssissa maailmassa.
Kuvien perusteella luvassa piti olla tyylikästä menoa ja sitähän se suurelti onkin, tosin hieman kliinisellä indiepelin tavalla. Tyyliseikkana valaistus veti välillä aika vaaleaksi, mikä teki tilanteen hahmottamisesta vaikeampaa. Äänimaailma on onnistunut ja tunnelmallinen. Playdeadin hengessä kontrollit ovat yksinkertaiset: nuolinapit ja yksi toimintonäppäin, tai sitten ohjaimella tatti ja A-nappi. Voisi tätä näppäimistölläkin kohtuudella pelata, vaikka ohjaimella meno on toki tarkempaa. 3D-maailmaan siirtyminen ei ole aina ollut ihan ongelmatonta, ja hieman pelkäsin homman menevän seiniä päin hortoiluksi, mutta hyvinhän ohjaus lopulta toimi, eikä kamerakaan seikkaillut väärissä paikoissa.
Vihreän maailman vehreillä kunnailla.
Matkan varrelta kertyy mukaan eri värisiä palloja, joilla on eri kykyjä. Niillä myös pääsee loikkimaan maailmasta toiseen, mihin myös perustuu suuri osa pulmista. Siivistään huolimatta päähahmo ei osaa lentää eikä edes hypätä, joten missään vaiheessa ei tarvita tarkkaa hyppelytaitoa. Loppumonsterien kohdalla siirrytään hetkeksi pulmista toimintaan, mutta eivät ne onneksi järin vaikeita vastuksia ole. Vaikeustaso on viritetty varsin sopivaksi – pari kertaa sentään iski kunnon tenkkapoo ja tuntui siltä, että mitään ratkaisua ei ole näköpiirissä. Eteneminen on usein turvallisen putkimaista; yleensä voi luottaa siihen, että mukana on tarpeelliset ryjät ja ovet saa aina jotenkin auki. Loppua kohti jekut alkoivat tulla jo tutuiksi ja eteneminen tuntui hetkittäin raadannalta, joten ihan hyvä, ettei peliä ollut pidemmäksi venytetty.
Läpipeluun kohdalla kellossa oli kahdeksan tuntia, missä on toki ainakin kaksi kolmasosaa harhailua. Ei Cocoon tällaiseksi peliksi erityisen lyhyt edes ole, koska pulmia on paljon ja lääniä riittää. 23 euroa oli tästä vielä jokseenkin siedettävä hinta, mutta jos ei ole kiire, niin epäilemättä aika pian pelin saa jostain Bundlesta tai talvialesta selvästi edullisemmin (viime viikolla halloweenina Limbo oli euron ja Inside kaksi). Ei tämä Carlsenin tunnetumpien teosten intensiiviseen tunnelmaan ja hiottuun täydellisyyteen yllä, mutta mukavana välipalana meni. Protonille tästä sessiosta taas sulka hattuun: silloin tällöin nähtyä satunnaista nykäisyä lukuun ottamatta kaikki toimi oikein sujuvasti, peliohjain mukaan lukien.
edit: Kokeilin i5-6300U/HD 520 -läppärillä ja hieman tuskallisen hitaaksi meni.Melkein mikä hyvänsä erillisnäyttis riittäisi varmasti hyvin.
This one was tricky. I mistakenly declined the SteamCMD license when installing it using apt, and then it decided that I’m a hostile person who doesn’t ever want to install it. The debconf key in question is steam/question and its value should be “I ACCEPT” instead of “I DECLINE”. Directly modifying /var/cache/debconf/config.dat seemed promising, but the wrong value reappered when trying to install again. Finally a script did the trick (run as root at your own risk):
#!/bin/sh
set -e
. /usr/share/debconf/confmodule
db_set steam/question "I AGREE"
db_go
Tällä erää testipenkin puserrukseen saapui Zagg Wired Keyboard, joka tärppäsi Gigantin alesta kympillä plus posteilla. Normaalihinta on 55 euroa, joten alennusprosentti ainakin oli melkoinen. Skeitille oli oikeastaan jopa oikeaa tarvetta, sillä säätönäppikseni ovat joko huonoja (Deltaco), rikki (Penclic) tai kohtuuttoman suuria (HP). Erikoisuutena Zaggin liitin on USB-C, joten lisäksi piti hankkia vielä USB-C-USB-konvertteripulikka, koska USB-C:tä ei etenkään vanhoista koneista löydy. Pötkön merkki on hieman yllättäin Club 3D, joka vanhan koulun harrastajille tuo mieleen pikemminkin näyttikset kuin kaapelit ja adapterit. Kyllä, sama firma se on.
Lauta ja kalikka.
Applen pikkunäppisten pitkäaikaiselle ystävälle meininki oli kotoisaa heti kättelyssä: lituskat napit, ei sen enempää numeronäppäimistöä kuin erillistä insert/delete-blokkiakaan, medianäppäimet oletuksena päällä (en keksi, miten ne voisi edes vaihtaa) ja fn:n takaa saa lisää juttuja. Jopa koko on lähes identtinen A1242:n kanssa, mutta USB-portteja Zagg ei sisällä. Vaikka paketissa lukee päällä isolla, että tämä on Windows-näppäimistö, niin tokihan se Linuxissa toimi suoraan. Lisäksi on vähän kummallista, että mukana on myös Macin cmd- sekä option-napit, vaikka ollaan olevinaan niin PC:tä, niin PC:tä. Toimipa lauta jopa kännykkään tuikattuna. Yleispohjoismaiseen tapaan mukana on øøt, ææt sekä joissakin napeissa sekalainen sotku symboleja hiukan poikkeavien kansallisten varianttien takia.
Ulkoisesta samankaltaisuudesta huolimatta Jaskan tuntuma ei ole samanlainen kuin Applen vastaavassa, jossa on selkeämpi kynnys painalluksissa. Tämä on varmaan suurelta osin tottumuskysymys, mutta omasta mielestäni Applella on jämäkämpi kirjoittaa. Zaggin enter-nappi on leveää laatua, mikä on johtanut muutaman muun napin melko turhaan kaventamiseen. Plussapuolena Jacquesissa on oikea delete-näppäin, jota ei tarvitse kaivella fn-backspacen takaa. Kummallisuuksien joukkoon lukeutuu puolestaan esc-napin korvaaminen back-näppäimellä, mikä kertonee jotain laudan odotetuista käyttökohteista. Escin saa sentään houkuteltua esiin fn:n kanssa, samoin kuin funktionäppäimet, mutta itse tein ensi tilassa näin:
xmodmap -e "keycode 166 = Escape"
Ja katso, back-näppäin huomasikin olevansa esc. Erikoismerkkien kaivelussa ilmeni lievää hankaluutta, mikä johtui osaltaan puuttuvista merkinnöistä ja osaltaan siitä, että käytän lähinnä Mac-näppäinkarttaa, vaikka Linuxissa olenkin. Ihan oikea puute on se, etten löytänyt mistään Home/End/PgUp/PgDn-namiskoita (Applessahan ne on melko intuitiivisesti mäpätty fn-nuolinappeihin). Lyhytsanainen manuaalikaan ei asiaa valaise, joten voi hyvin olla, että niitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Höh. Luovalla xmodmap-virittelyllä asiaa saisi autettua, mutta onhan tämä ilmeinen puute. Vaikka omaan random-säätökäyttööni asia ei juuri vaikuta, niin paljon kirjoittavan tai koodaavan on vaikea pitää Jaskaa ainoana näppiksenään.
edit: Jaha! Ensimmäinen dokumentoimaton feetsu. Fn-w vaihtaa Windows-tilaan ja fn-m Mac-tilaan.Fn-a tuntuu olevan sama kuin Windows-tila.
