.Markku Reunanen.

Vuosi 2017 lusittu

Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.

Töissä ja tutkimuksen tantereilla

Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.

Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.

Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.

2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.

Skenetystä ja retroa

Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.

Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.

Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.

Leffoja, leffoja

Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.

Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.

Add comment January 2nd, 2018

M.A.(LinkedIn)

LinkedIniä taannoin selailtuani ehdotin leikilläni uutta tutkintonimikettä M.A.(LinkedIn) vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa M.Sc.(Tech.). Uudella nimikkeellä poistuisi epäselvyys siitä, onko henkilö oikeasti valmistunut vai pelkästään väittää niin profiilissaan. Näitä tapauksia ei ole mitenkään vähän, mutta ne ovat sinänsä vain yksi vedätyksen muoto muun suurentelun seassa. Yhtäältä kyse on yksinkertaisesti siitä, että valmistuminen on viivästynyt ja profiiliin on merkitty toiveikkaasti odotettu valmistumisvuosi, joka ei sitten koskaan toteutunutkaan. Toisessa päässä taas – sanotaan tämä ihan suoraan – meneillään on aivan rehellinen kusetus, koska opintojen droppaaminen ei ole mitenkään edustavaa sisältöä tehotepon CV:ssä, ja joihinkin paikkoihin tutkinto saatetaan myös vaatia.

Miksi tämä sitten edes nyppii? Voihan nettiin kirjoitella mitä vaan, ja virantäytöissä ym. varmasti pyydetään ne todistuksetkin, sikäli kuin niitä tarvitaan. Suurin syy tähän nyrpeyteeni on oikeastaan se, että tutkinnosta (tahallaan tai vahingossa) valehtelu on epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti kaapineet opintopisteet kasaan ja käyneet raskaan opinnäyteprosessin läpi. M.A.(Reality) ei ole mikään henkinen tila, vaan osoitus siitä, että on tehnyt tutkintovaatimuksissa edellytetyt suoritteet.

Ajattelin laittaa loppuun koristeeksi joitakin anonyymejä esimerkkejä alumneistamme(LinkedIn), mutta jääköön nyt kuitenkin laittamatta 🙂

Add comment November 21st, 2017

Can’t Help Entering Sandman

Exit light
Enter night
Take my hand
Take my whole life, too
For I can’t help
falling in love with you

Add comment November 20th, 2017

Lortin lukua

Taru sormusten herrasta oli toki tullut luettua jo pariin kertaan läpi aiemminkin, mutta viime syksynä aloitin massiivisemman projektin ja ryhdyin lukemaan sitä Emilille iltasatuna. Nyt, melkein vuoden jälkeen, kirja saatiin myös loppuun. Nimien runsas määrä oli viisivuotiaalle iso haaste (“Kuka on Elrond?”), mutta kaikkiaan sisältö taisi tulla ihan ymmärretyksi. Lortti on lopulta aika siivo, ainoastaan muutamassa kohdassa oli rankempaa väkivaltaa – päiden linkoaminen Gondoriin, Pelennorin kentän taistelu, Sarumanin loppu – mutta asiaa harkittuani en ruvennut niitäkään kohtia sensuroimaan.

Ääneen lukiessa ja asioita moneen kertaan selittäessä tuli kirjaa tarkasteltua paljon syvällisemmin kuin aiemmin. Päällimmäiseksi nousi tällä kierroksella etenkin paarustamisen suuri määrä: Konnusta on pitkä matka Mordoriin, ja Tolkien kuvaa raahautumista juurta jaksain. Toistuvat maisemien kuvailut olivat nekin sitä puuduttavampaa osastoa, kun sen ja sen jylhän vuoren profiili taas näkyi tummana taivasta vasten. Itsekseen vauhdilla lukiessaan nämä kuvaukset pääsee nopeasti sivuuttamaan, mutta muille tavatessa ne korostuivat, etenkin Kahdessa Tornissa.

Jacksonin leffatrilogian olin katsellut taas aika hiljattain, joten vertailuja oli helppo tehdä tuoreesta muistista. Joitakin oikaisuja on helppo antaa anteeksi, kuten kävelykohtien vähentäminen, mutta toisaalta on edelleen vaikea ymmärtää, miksi hetkittäin on tarvinnut suorastaan vääristellä tarinaa. Esimerkkejähän on lukuisia, mutta ainakin Samin ja Frodon päätyminen Osgiliathiin on selvästi väärin. Toinen pitkään ärsyttänyt yksinkertaistus on Sarumanin esittäminen Sauronille uskollisena käskyläisenä, mikä muuttaa asetelmaa vikasuuntaan. Eikä Arwen pelastanut Frodoa siellä kahlaamolla! Tom Bombadilin ja Konnun puhdistuksen pois jättäminen turhina rönsyinä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta Jackson on venyttänyt muita kohtauksia niin pitkiksi, että melkein kaiken olisi saanut mahtumaan saman ajan puitteisiin muualta saksimalla (ja kun venyttämisestä alettiin puhua, niin voihan Hobitti-trilogia).

Tämä projekti pitänee ottaa myöhemmin vielä uusiksi Idan kanssa, mutta ehkei vielä kolmeen vuoteen ainakaan. Seuraavaksi menee lukuun Hobitti, jonka osalta kehdannen nyt tunnustaa, etten ole koskaan sitä kokonaan läpi kahlannut, niin Tolkien-kerholainen kuin olinkin 🙂

Add comment August 3rd, 2017

Farssikasa

Sain käsiini vielä peräti yhdeksän SF:n julkaisemaa sotilasfarssia, joita on näin pääsiäisen kärsimysnäytelmän hengessä tullut kaluttua läpi. Ajattelin, että aiemmin nähdyt Fennadan farssit olivat puuduttavia, mutta kyllä nämä SF:n pätkät olivat vieläkin tuskastuttavampia. Loilotusta, enemmän ja vähemmän feikki-savolaesia ja lemmenleikkejä tarjoilivat tällä erää:

• Serenaadi sotatorvella (1939). Kasan vanhimmassa nähdään sekä Kaarlo Angerkosken naamanvääntelyä että armeijasta luistaneiden (Raakki-Kustaa ja kanttori) dissaamista. Sotapojat vievät naiset lopulta.
• Niin se on, poijaat! (1942). Sekalaisista loilotuspätkistä ym. koostuva elokuva on sota-ajalta ja näyttääkin välillä lähinnä vaivaannuttavalta rekrymainokselta. Vellihousu runoilija saa sotilaskutsumuksen ja pikkupojat laulavat Valalaulua.
• Serenaadiluutnantti (1949). Tällä kertaa loilottaa Henry Theel. Ylikersanttia höynäytetään.
• Kenraalin morsian (1951). Sekalaista sekoilua ja joviaali savolaespoeka. Shown varastaa Elsa Turakaisen överiksi vetämä esoteerinen Tussari.
• Komppanian neropatit (1952). Savolaespoeka Tossavainen ja korpraali Konstila joutuvat kommelluksesta toiseen. Mukana häröilyssä myös meriltä palannut rempseä täti.
• Kasarmin tytär (1954). Muusikkosotamies meinaa viedä kasarmilla kasvaneen neidon, joten upseeristo yrittää tulla hätiin. Yllättäen kaikki juonittelut menevät mönkään ja Tauno Palon esittämä majuri saa rukkaset(!).
• Majuri Maantieltä (1954). Masa “Pätkä” Niemi on Chaplin-henkisenä kulkurina kaksoisroolissa ja päätyy sekaannuksen kautta varuskuntaan majuriksi. Talonmies Pikkarainen nähdään puolestaan häpeilemättömän rasistisessa mustalaisroolissa. Varmaankin tämän porukan hauskin.
• Vääpeli Mynkhausen (1957). Kenraali ja vanha vääpeli laittavat villit sukulaispojat sotilaalliseen kuriin. Lykkäystä hakenut hienohelma menettää morsiamensa luutnantille (tietysti).
• Vatsa sisään, rinta ulos! (1959). Tässä vaiheessa lajityyppi alkoi olla jo pahasti kulahtanut. Helge Herala ristiinpukeutuu naiskammoisena kapteenina. Eräänä myyntivalttina näytetään nakuja tyttökoululaisia.

Useimpien takana on nimimerkki Topias, jonka näytelmiin tekeleet perustuivat. Kaikki filkat eivät ole tyylipuhtaita, kasarmille sijoittuvia farsseja, vaan pikemminkin fuusioita musiikkikomedian ja muun ilkamoinnin kanssa. 1950-luvun jälkipuolella upseereillekin sai jo ruveta nauramaan, vaikkei varsinaiseksi pelleksi näissäkään joudu kuin ehkä Helge Heralan kapteeni. Vakionaamoilla mentiin taas – ainakin Siiri ja Kaarlo Angerkoski, Kullervo Kalske, Reino Valkama, Elsa Turakainen ja Sakari Halonen nähtiin toistuvasti (kuten myös Fennadan leffoissa).

Add comment April 16th, 2017

Aldi linssiluteena

Kokoelmissani oleva, nimimerkki Tundrahin alkujaan omistama Commodore 64 “Aldi” sai toimia useissa PR-tarkoituksissa tänä keväänä. Kyseessähän on siis ainoastaan Saksassa myyty halpahalli-nepa, joka oli jotain kautta kulkeentunut Suomeen: germaaneille ei mikään harvinaisuus, mutta muualla vähemmän nähty. “Aldi” ei ole virallinen tyyppinimi ja mallia myytiin muissakin kaupoissa, mutta nimi on vakiintunut harrastajien parissa. Mikään muu C-64 ei näytä aivan samalta, koska kyseisessä koneessa on vanhan leipälaatikon ruskea kuori, mutta kuitenkin 64C:n vaalea näppis, jossa grafiikkamerkit ovat sivussa (samalta näyttäviä on tavattu kahdesta koneesta itse yhdisteltyinäkin, mutta Aldissa on hopeatarra kyljessä ja pohjassa lukee “MADE IN USA”). Sisuksissa on tavanomainen lyhyt emolevy. Tämä kyseinen yksilö ei ole pelkkä koriste, vaan palvelee pääasiallisena demo/pelikoneenani hyvin toimivan näppiksen, 8580:n ja näppärän kokonsa vuoksi.

Add comment April 4th, 2017

Neljä monnia

Aiemman sotilasfarssikatsauksen vanavedessä hankin vielä toisenkin Ylen julkaiseman kokoelman, Monnit armeijassa, jossa on neljä toisiinsa tavalla tai toisella liittyvää elokuvaa. “Monni” on tässä siis vanhahtava nimi alokkaalle ts. mokkerille, mopolle eli mortille. Mitään suuria yllätyksiä ei näissäkään nähty:

• Kaikkien naisten monni (1952) on kokoelman vanhin. Pääosassa nähdään Lasse Pöysti, kuten monessa muussakin sotilasfarssissa. Maalta saapunut lukutaidoton alokas Nieminen herättää naisissa äidillisiä vaistoja ja miehistyy matkan varrella.
• Miljonäärimonni (1953) jatkaa samoilla linjoilla: Lasse Pöysti tälläkin kertaa asialla. Rikas ja hemmoteltu alokas Vihuri yrittää sluibata joka käänteessä rahojensa turvin, mutta oppii – tietysti – leffan kuluessa miesten tavoille.
• Laivaston monnit maissa (1954) perustuu aikalaisnäytelmään. Armeijateema unohtuu lähes kokonaan ja kyseessä on pikemminkin tavanomainen tuskastuttava romanttinen komedia. Pursimies Pokkaa ei yllättäen esitäkään Lasse Pöysti, mutta hänet nähdään sentään pienessä sivuosassa hönttinä maisterina. Pokka haetaan alussa väkisin sotaväkeen poliisien saattamana, mikä on muuten kepeässä hömpässä yllättävänkin raju piirre.
• Sankarialokas (1955) ei nimensä puolesta ole Monni-elokuva, mutta käytännössä erittäin paljon sitä: Lasse Pöystin esittämä kirjailijanalku koettaa sopeutua miesten kouluun voidakseen pyytää everstin tyttären kättä. Välillä nähdään mielikuvitusjaksoja, kuten Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957). Mukana myös stereotyyppinen hevoskauppoja veivaava mustalainen. Lopuksi miehistytään(!).

Ilmeinen toistuva teema on ainakin armeijan suotuisa vaikutus niin juntteihin, nyhveröihin, laiskureihin kuin hienohelmoihinkin. Lopussa löytyy yhteishenki ja ryhti (sekä nainen), vaikka matkan varrelle mahtuukin monenlaista romanttista ja sotilaallista kommellusta. Asetelma on siis kaikkiaan varsin positiivinen, eikä etenkään ylemmistä upseereista tehdä koskaan kovin häijyä pilkkaa – hölmön roolin saavat lähes poikkeuksetta alokkaat. Näin yhdeksän leffan jälkeen vakionaamat alkavat jo hiukan kulahtaa: Pöystin lisäksi nähdään etenkin Heikki Savolaista, Jussi Jurkkaa, Leo Jokelaa ja Pentti Viljasta.

Add comment April 1st, 2017

2016 touhut

Jos oli 2015 stressaava, niin eipä viime vuosikaan yhtään sen helpompi; ehkä jopa tuskaisempi. Tavanomaisten duunin ja vanhemmuuden velvoitteiden lisäksi niskassa painoivat entistä pahemmin opintojutut, kun opinnäytteen väsäily ja siihen liittyvät moninaiset prosessit alkoivat tulla loppusuoralle. Taustalla yleistä ankeutta on lisännyt se, kuinka jotkut ovat ilmeisesti menettäneet kaiken kosketuksensa todellisuuteen ja käyttävät kaikki liikenevät voimansa moninaisen vihapuheen suoltamiseen netin (tai presidentinvaalikampanjan) täydeltä.

Ei vuosi sentään ihan pelkkää kurjuuttakaan ole ollut. Juniori on kasvanut ja oppinut kaikenlaisia taitoja, ja tulihan tässä tosiaan täytettyä tasavuosiakin. Länkkärimaratonit ovat järjestelyvaivasta huolimatta edelleen vuoden valopilkkuja. Tunnelma on tässä vaiheessa varovaisen toiveikas, sillä tänä vuonna velvoitteiden pitäisi lopulta jo hieman hellittää.

Skenetykset ja retroilut

Valitettavan hiljaista tällä saralla, vaikka Vammala Partyä varten tuli sentään huhkittua oikein tosissaan: neljä kuvaa, kaksi pikku demoa ja vieläpä interaktiiviseksi muutettu 80-luvun sarjis, johon palaan joskus myöhemmin, kun projekti etenee. Mukana menossa tuttuun tapaan myös Roz, Dr. TerrorZ sekä Yzi. Assemblyille teimme pienen paluun dossille: Amica Magick on vähän mitä on, mutta ainakin kääntäjät ja muut ovat taas todistettavasti kunnossa. Manun kanssa kyhätyn C-visan voinee laskea produksi senkin.

MSX-ryhmämme Lieves!Tuore täytti jo 20 vuotta, mitä juhlistettiin asiaankuuluvasti Vammala Partyillä. Paikalle saatiin suuri osa jäsenistä – ainakin kaikki aktiivit. Jalkapalloharkkojen jälkeen 1996 perustettu retroryhmä osoittautui muita aikalaisvitsejä kestävämmäksi, eikä lopahtamisesta ole merkkejä näkyvissä edelleenkään. Alun perin funtsimme, että vuosijuhla pidettäisiin oikeasti Lievestuoreella, mutta ideasta oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.

Skenetyksen ja yleisen retroilun välimaastoon sijoittuva Pixel Polizei -konvertteri tuli julki vuoden alussa. Työkalusta ei tullut mikään varsinainen hitti, ja työmääräkin osoittautui aivan kohtuuttomaksi, joten olkoon nyt jonkun aikaa hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Tulipa ainakin opittua kaikenlaista eri kasibittikoneiden ohjelmoinnista ja grafiikkatiloista. Tuunasin PETSCII-edikkaakin huomattavasti, vaikka suurin osa sisäisistä muutoksista ei juuri käyttäjälle näykään. X-partyn vaatimattomaksi jääneessä kompossa ilmeisesti kaikki kuvat olivat edikkatekeleitä, joten tarkoitus sinänsä täyttyi.

Konekanta ei juuri muuttunut – retroroinaa on muutenkin jo niin paljon, ettei lisää oikein pysty hankkimaan. Loppuvuodesta tilasin sentään XE-Atareille sopivan ulkoisen muistinlaajennuksen, joka on saanut toistaiseksi odotella sopivaa hetkeä (mitään varsinaista tarvetta ei ole, kun 600XL:ni on jo laajennettu). Noin muuten vuoden tietokonevirittely kohdistui lähinnä Linux-läppäreihin.

Tutkimustohinat

Artikkelit, lehtijutut ym. jäivät 2016 vähäisiksi, vaikkakin perustellusta syystä. Merja Salon kanssa sentään saatiin julkaistua kepeä katsaus suomalaisesta Amiga-pioneerista, sekä Terpan kanssa Skrollissa PETSCII-juttu. Artikkeleita on toki jatkuvasti tekeillä ja pari vertaisarvioinnissakin, mutta katsotaan nyt, miten niiden kanssa käy.

Suurin osa kirjoitus- ja tutkimustyöstä on kohdistunut kiviriippaan nimeltä väitöskirja. Keväällä oli sopivasti noin kuukausi aikaa kirjoitteluun ja väänsin nippuväikkärin johdantoa kasaan sivun päivässä – toisinaan inspiraation ja toisinaan riittämättömyyden tunteen vallassa. Tässä vaiheessa lopussa ovat niin motivaatio, kunnianhimo kuin yleinen häveliäisyyskin, joten ihan hyvä, että myös projekti on lopuillaan. Esitarkastajilta tuli sekä tukistusta (ihan aiheesta) että kiitosta, ja kun molemmat ehdottivat työn hyväksymistä, niin korjailujen jälkeen puolustanen opinnäytettä 17.2. Porissa.

Leffavuosi

2014 ja 2015 olivat hulppeita länkkärivuosia: katselin yli 150 näkemätöntä westerniä molempina vuosina, mutta nyt tahti on lopulta hiipunut. Yhtäältä järkevä katseltava on käynyt vähiin ja toisaalta olen katsellut vaihteeksi muitakin genrejä. Ihan tarkkaa lukemaa ei ole, mutta aiemmin näkemättömiä tekeleitä kertyi listaan hiukan reilu 60 kappaletta. Uudet ison rahan tuotannot, kuten Diablo, Jane Got a Gun ja The Magnificent Seven todistivat vahvasti länkkärien uuden tulemisen puolesta, vaikka teoksina eivät järin ihmeellisiä olleetkaan.

Leffavuoden eräs kohokohta oli tietysti McCabe & Mrs. Millerin Blu-ray-julkaisu, jota oli povattu ja kytätty jo vähintään parin vuoden ajan. Olen hehkuttanut leffaa epäilemättä kaikille jo ihan tarpeeksi, mutta kyllä se edelleen kesti uudelleenkatselun (tai pari) oikein mainiosti. Harvempi länkkäri on vastaavalla tavalla kokonaisteos, jossa juoni, hahmot, ympäristö ja lavasteet kaikki kietoutuvat kiinteästi toisiinsa (no niin, hehkutinpa taas).

Muu katselu keskittyi keväällä uusiin ja vanhoihin scifi-leffoihin – Alienit, Predatorit, Martianit, Interstellarit, Gravityt sun muut – ja jossain määrin fantasiaan Lortista Hobittiin. Olin nähnyt joskus taannoin pari ensimmäistä Harry Potteria, mutta sarja ei tuolloin juuri kiinnostanut. Nyt uudella yrityksellä ja kokoelmaboksin voimin sain huispaukset huispattua hamaan loppuunsa. Putkeen katsomisesta seurasi tunne, että jokainen episodi on oikeastaan sama leffa vähän eri paketissa. Oculus reparo! Kummallisemmista sivujuonteista mainittakoon tässä vielä sotilasfarssit.

Add comment January 1st, 2017

Joului!

Tämäkin stressintäyteinen vuosi on tulossa lopulta päähänsä, joten nyt on aika yrittää hieman levätä. Retrospektiivi tulee joskus lähipäivinä, mutta tässä vaiheessa jouluntoivotukset (kuvaa klikkaamalla saa näytille muutaman raamin animaation):

Tätä voi katsella oikeallakin nepalla: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016.prg

Tai Plus/4:llä: http://www.kameli.net/~marq/joulu2016plus.prg

2 comments December 23rd, 2016

Enska, muttei Hanskia

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Add comment December 1st, 2016