This time in English again, as the topic might have some relevance for someone out there. Today I tested DVD/BD ripping and direct DVD playback on my brand new Raspi 500. The drive was an external Asus SBW-06D2X-U, which ran fine connected to a USB3 port without any additional juice. As the first thing, install libdvdread8, if it isn’t already:
sudo apt install libdvdread8
Next go to /usr/share/doc/libdvdread8 and follow the instructions given in README.css. Note that this is very secret stuff and you may be committing serious crime depending on the local legislation. After that mischief VLC should already be able to play back DVDs. Blu-rays are a different ballgame, so most of them won’t work even if you install a suitable key database. But let’s get to that later and start with DVD ripping. For that install HandBrake as usual:
sudo apt install handbrake
Then just open the disc and configure the settings as you see fit. My traditional settings for DVD compression have been h264, 2500 kbps, 2-pass encoding and turbo first pass. The default preset is “fast”, which is probably a good compromise here. In this case, the speed is heavily constrained by disc i/o, so even a much more powerful computer won’t complete the task considerably faster. My Raspi 500 took 1 hour and 10 minutes, whereas a Ryzen 5900x was done in half an hour.
A Bullet for the General in the works.
How about BD then? First we need to install MakeMKV, which is conveniently available for ARM-based computers these days. A snap is the easiest way to get it, even though I wasn’t awfully happy to add one more package manager to the system. For testing, a beta code should work, but shelling out is not a bad idea in the long run, as the license seems to stay valid forever and lets you install the app on multiple computers, too. At least on the PC it was possible to use MakeMKV libraries with VLC for direct playback, but that’s something I didn’t get around to yet.
I know, I know. It’s a lame movie.
Dumping the BD into a file is purely i/o limited, so the big PC wasn’t any faster: both machines took 35 minutes. When it comes to comperssion, though, the difference is vast. Raspi 500 took 3 hours and 50 minutes to finish, while the Ryzen only spent half an hour. The settings were mostly the same as with the DVD, but obviously with a higher bitrate (6000 kbps). If you’re in a hurry, using a powerful computer will get things done – on the other hand, leaving the power-sipping and completely quiet Raspi to crunch the videos overnight isn’t too bad, either. HandBrake lets you queue jobs, so there’s no need to poke it constantly.
Sieltä se viimein tuli, Windows 10:n tuen loppumisen päivä. Asia ei varmaan ole mennyt moneltakaan ohi, mutta nyt se muuttui “katotaan sitten joskus” -ongelmasta todellisuudeksi. Erilaisten arvioiden mukaan tilanne koskee 200–400 miljoonaa tietokonetta, joista suurinta osaa odottaa todennäköisesti kaappiin tai serriin päätyminen – oli laite sitten käyttökelpoinen tai ei. Itseäni tuen loppuminen ei juuri hetkauta, sillä ainoat W10-koneeni ovat pari läppärinraatoa, joita en ole tainnut edes käynnistää viimeiseen puoleen vuoteen. Lähipiirissä sen sijaan tilanne on hyvinkin ajankohtainen, kun lukuisia työ- ja kotikoneita putoaa päivitysten parista.
Erilaisia vaihtoehtoja on esitelty mediassa, mutta mikään niistä ei ole ilmainen tai ilmiselvä. Aika moni saattaa vain jatkaa koneensa käyttöä toiveikkaasti, mistä voi seurata se, että pöydälleen saa haittaohjelmia ja spämmiä levittävän zombin. ESU-ohjelman myötä kympille saa vielä vuodeksi tietoturvapäivitykset, johon liittyy kuitenkin erilaisia reunaehtoja, kuten pakotettu Microsoft-tunnuksen käyttö kirjautumiseen. Ratkaisu on joka tapauksessa lyhytaikainen, kun vuoden päästä sama tilanne on edessä uudelleen.
Windows 11:n voi haksoroida asentumaan myös niihin koneisiin, joissa ei ole riittävän paljon muistia, tuoretta prosessoria ja surullisenkuuluisaa TPM 2.0 -piiriä. Pertti Peruskäyttäjälle moinen suorite on todennäköisesti liian hankala, eikä purkkaviritys luultavasti pidemmän päälle edes toimi, joten jälleen yksi huono vaihtoehto. Linux ei tällaisiin männynkäpyihin kompastu, ja tällä hetkellä se onkin taas käväissyt valokeilassa. Pertti-aspekti iskee valitettavasti tässäkin näpeille, sillä sormi menee todennäköisesti suuhun jo buuttaavan muistitikun tekemisessä.
Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.
ICT-ala ei muutenkaan loista minään eettisen bisneksen majakkana, ja tällä kertaa asiakkaittensa muroihin kusee jälleen Microsoft. Tekopyhä lässytys tietoturvasta tai käyttöjärjestelmän modernisoinnista ei juuri kiinnosta sitä kuluttajaa, joka saa lähteä tietokonekaupoille täysin keinotekoisesta syystä. Sivumennen saatiin samalla valtava vuori lisää elektroniikkaromua. Jälleenmyyjiä tilanne sentään ilahduttaa – kun pyörähdin Verkkiksessä, en voinut olla huomaamatta, että esille oli laitettu laajalti niitä kalliimman pään läppäreitä. Vanhoja bisneskoneita myyvät putiikit ovat epäilemättä vaikeammassa asemassa, kun varastoihin uhkaa jäädä läjä myyntiin kelvotonta rautaa. Hirveästi sääliä ei heillekään liikene, sillä niitä samoja raatoja on myyty aivan liian pitkään, kun tuen loppuminen on ollut jo hyvin tiedossa.
Jätteeksi muuttuneen koneensa äärellä on tilaisuus reflektoida sitä, kuinka tavallinen tallaaja on suuryritysten ja niiden kehittämien polkuriippuvuuksien totaalinen vanki. Toisaalta tietotekniikka on monelle ns. tiedostavallekin ihmiselle sokea piste, pelkkä työkalu vailla eettistä ulottuvuutta. Kun EU onnistui pakottamaan USB-C-latauksen kännyköihin, korporaatiot (ts. Apple) joutuivat hetkellisesti nöyrtymään, mutta tällä kertaa vastaavaa ryhtiliikettä ei nähty. Laittakaahan siis suosiolla ostohousut jalkaan.
Raspberry Pi -aiheinen postailu näemmä jatkuu edelleen sitkeästi, kun kauan sitten tilattu laitteisto alkaa hiljalleen päästä kohteeseen. Tällä erää kävi niin, että alkuperäinen Raspi 500 -tilaukseni oli kaikessa hiljaisuudessa peruutettu saatavuusongelmien takia. Välissä ehti ärsyttävästi ilmestyä jo 500+, jossa olisi kahteensataan euroon isompi muisti, hartaasti odotettu NVMe-paikka ja mekaaninen näppäimistö. Niiden saatavuus oli kuitenkin nolla, joten tilasin reilulla satasella Desktop Kitin ja sepä suostui lopulta jopa saapumaan. Itse lankun lisäksi mukana seuraa ohjekirja, virtalähde, hiiri, HDMI-kaapeli ja valmiiksi asennettu muistikortti.
Koko kasa
Koppuloin hiljattain neljäsatasta, joten vertailu näiden kahden mallin välillä on jotakuinkin väistämätöntä. Ulkoisesti eroa ei ole paljon: viissatku on kokonaan valkoinen, portit ovat eri paikoissa ja virtanappi on eriytynyt oikeaan yläkulmaan. Näppäimistön tuntuma on varsin samanlainen – muovinen, muttei toivoton. Väriteema toistuu hiiressä, joka on samanlainen litteä pulikka kuin edellinenkin. Suurimmat erot ovat sisällä: muisti on kasvanut neljästä kahdeksaan gigaan ja prosessori vaihtunut 2–3x nopeampaan versioon. Molemmissa on samanlainen iso pelti sisällä jäähdytysratkaisuna, eikä edes suotta, sillä täysin ilman propellia viissatasen lämmöt jäivät tunnin stressitestissä 60 asteeseen.
Muistikortti olisi kätevän pieni ja kotelon sisään mahtuva ratkaisu, mutta hitaita ja hajoaviahan ne ovat. Olin asennellut jo nelisatkua varten teran vähävirtaisen USB-SSD:n, joka toimi onneksi heittämällä uudessakin koneessa. Ei tuokaan veny kuin SATA2-nopeuksiin (luku 250 Mt/s), mikä on korttiin verrattuna sentään moninkertainen parannus. Tiedostoja on samalla helppo siirtää vaikkapa PC:ltä, varsinkin kun integroidut kortinlukijat ovat katoamaan päin ja luonnostaan aika rähmäisiä laitteita.
Lisääntynyt prosessoriteho ei jää pelkiksi testilukemiksi, vaan tuo koneeseen monessa suhteessa lisää sujuvuutta. Osa nopeutuksesta saattaa toki selittyä myös muistinlisäyksen kautta. Standardina testinä käyttämäni POV-Ray-renderöinti otti suuren harppauksen nelisataseen verrattuna ja saavutti jo kymmenen vuotta vanhan i5-4430:n nopeuden (heh). Ohjelmat aukeavat nopeammin, Google Docs ei lägää enää kuin hivenen, YouTube jaksaa toistaa 1080p-videoitakin jne. Uusina aluevaltauksina testasin myös Yle Areenaa ja Netflixin 720p-toistoa, jotka toimivat kumpikin odottamattoman sutjakkaasti – ilmeisesti purku ei tapahdu selaimessa enää pelkällä softalla.
Ehdassa Raspi-näytössä kiinni. Koneen takaa sojottaa muiden kaapeleiden seassa myös SSD.
Vanhat tutut retrokoneiden emulaattorit toimivat jo 400:lla hyvin, joten niiden kanssa ei tullut mitään havaittavaa eroa. Ysärikoneiden ja -konsolien suhteen eroa voisi olla, mutta en ehtinyt sellaisia vielä tähän hätään testata. Pitkäikäinen unelma siitä, että Raspista olisi “oikeaksi” pöytäkoneeksi, on siis jälleen askelta lähempänä. Webaselailu, kirjoittaminen, koodaus, kuvien editointi ja mediakäyttö onnistuvat varsin mallikkaasti, joten Akilleen kantapääksi jää omasta puolestani lähinnä pelaaminen. Pikkupelit, selainpelit ja etenkin emulaattorit helpottavat sitä puolta, ja peeseepuolen AAA-sisältöä voi suoratoistaa GeForce Now!:n kautta.
Wayland on tavallisiin asioihin käyttökelpoinen, mutta jää nopeudessa vanhalle kunnon X:lle, ja onhan tuo Labwc karu vaikkapa Cinnamoniin tottuneelle. Työpöytää voi toki vaihtaa, vaikka se tapahtuu omalla vastuulla ja samalla nopeus sekä integraatio raudan kanssa saattavat heikentyä. Pitäytynen niin ollen jatkossa ihan vakiovaihtoehdoissa, kun niillä saa tarpeelliset asiat riittävästi tehtyä. NVMe-paikan puute on suurin mieleen tuleva puute – tähän kun ei voi ostaa edes hattua – ja 16 gigaa muistia olisi toki mukava lisä, jos ei erityisen tarpeellinen. Erillinen ääniulostulo lienee pysyvästi menetetty. Niin kauan kuin maailmanlaajuiset kännykkämarkkinat pysyvät suurina ja rajusti kilpailtuina, Raspi-maailma hyötyy sivussa parantuneiden järjestelmäpiirien muodossa, kuten tässäkin jälleen nähtiin.
Tilasin jo elokuun puolivälissä Raspberry Pi Monitorin, mutta vielä lokakuun alkuun mennessä mitään ei kuulunut. Oletin ensin, että kyseessä oli toimitusvaikeus varaston loputtua, joten en ollut asiasta kovin huolissani (ärsyyntynyt kylläkin). Myyjä käski ottamaan yhteyttä UPS:ään, joka puolestaan kertoi, että paketti oli saapunut jo elokuussa ja pomppinut muutaman kerran UPS:n ja toimituspisteen väliä ennen varastoon päätymistään. Missään vaiheessa en tietenkään saanut tietoa toimituksesta. Tässä olisi voinut hyvin käydä niin, että paketti olisi tuhottu tai lähetetty takaisin, mutta jostain syystä näin ei ollut käynyt. Lopulta vyyhti lähti selviämään, ja sain näytön onnellisesti haltuuni.
Kuvaa tulee
Kyseessähän on siis 15,6 tuuman IPS-näyttö 1920×1080 pikselin tarkkuudella. Liittimiä on vain HDMI, USB-C virransyötölle ja miniplugi äänille, joten minimalistisella otteella mennään. Lisäksi takaa löytyy virtanappi sekä volo- ja kirkkaussäätö. Etupaneelissa on integroidut stereokaiuttimet, joilla saa ainakin diskanttista läppäriääntä pihalle – musiikkia noilla ei kannata edes yrittää kuunnella. Monsu nököttää taittuvan tukensa varassa pöydällä yllättävän tukevasti, ja jos parempaa jalustaa halajaa, löytyy takapuolelta myös 100×100 VESA-kiinnitys. Raspia tai muuta USB-A-virtalähdettä käytettäessä kirkkaus jää 60 % maksimiin ja ääni 50 %:iin: täyteen höökään tarvitaan Raspin oma poweri tai muu USB-C-laturi.
Liittimet, napit, jalka ja VESA-kiinnitys
Kuva vaikuttaa tällä testailulla varsin asialliselta, vaikka säätöjä ei kirkkauden lisäksi olekaan. Natiivireson lisäksi kelpuutetaan 1280×720, 720×576, 720×480 ja 640×480. Mukavana pikku yksityiskohtana tarjolla on 60 Hertsin ohella myös joitakin alempia taajuuksia, kuten emulointiin sopiva 50 Hz; nopean kokeilun perusteella taajuus jopa vaihtuu oikeasti. Käytin kuvalähteinä tavallista Linux-läppäriä ja Raspi 2:ta, jotka molemmat toimivat suoraan ilman sen kummempaa virittelyä tai änkyröintiä. Porttien sijainti takana jalan syvennyksessä osoittautui nopeasti kyseenalaiseksi suunnitteluratkaisuksi, sillä piuhoja ei ole järin helppo tunkea paikalleen. Jalka pitää nostaa joka välissä ylös ja VESA-kiinnikkeen kanssa pääsy olisi sen hankalampaa.
Noin sadan euron hinnan huomioiden Raspberry Pi Monitor on kelpo hankinta. “Oikeaan” näyttöön verrattuna ominaisuudet ovat karut, mutta eipä tällaista työpöydän ykkösnäytöksi hankitakaan. Ohut ja kevyt lätty sujahtaa helposti reppuun, joten matkakäyttö on yksi ilmeinen kohde. Raspin pariksi, asenteluun, kakkosnäytöksi tai emulointiin tällainen hiukan pienempi monsu sopii niin ikään mainiosti – korkea ppi kannattaa toki huomioida, jos on tarkoitus tihrustaa vanhoilla silmillä paljon tekstiä. Kaikkiaan siis symppis vehje, jota on tämän konservatiivisen mustan lisäksi tarjolla myös riehakkaampana valkoisen ja pinkin värisenä versiona.
Kun sitä sekä Nordic DiGRA -konferenssissa että Wikipediassa kehuttiin, niin ostin satunnaisesta tarjouksesta Kentucky Route Zeron, jonka pitäisi oleman taiteellinen ja kekseliäs seikkailupeli. Pienenä plussana Kentsusta on jopa ihan virallinen Linux-versio, joka toimikin kaikin puolin ongelmitta läpipeluun verran – yhdessä kohdassa muuan ukkeli tosin jäi portaisiin jumiin, mikä korjaantui pelin uudelleenkäynnistyksellä (tuskin liittyy Linuxiin). Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla niin vaatimattomat, että melkein mikä hyvänsä peruna riittää. Periaatteessa KRZ on point and click -seikkailu, mutta mukana on sen verran niukasti perinteistä ongelmanratkontaa, että “kävelysimulaattori”-luokittelu ei mene pahasti pieleen.
Karttanäkymä
Tapahtumat sijoittuvat pienelle alueelle Kentuckyyn, parhaat päivänsä nähneeseen kaivoskyläseen. Alussa päähahmona on kuormurikuski Conway, jonka pitäisi toimittaa kanttu vei menneen antiikkiliikkeen viimeinen toimitus mystiseen osoitteeseen, jota ei kartalta niin vain löydykään. Matkan edetessä mukaan tarttuu melkoinen katras muita hahmoja, joiden nimiä aloin jossain vaiheessa jo toisesta päästä unohdella. Meininki menee nopeasti mystiseksi ja surrealistiseksi, kun monenlaiset juonikuviot sekä kohtalot hiljalleen kietoutuvat yhteen. Mitä ovat oudot luurankohahmot? Mistä löytyy 5 Dogwood Drive? Onko sitä edes olemassa?
Ketähän nämäkin taas oli?
Otetaanpa ensiksi ne hyvät puolet. Vaikka tällainen retrohko littuvarjostettu grafiikka ei ole enää mikään uusi keksintö, onnistuvat maisemat välillä näyttämään varsin hienoilta. Äänet ovat niin ikään tunnelmallisia ja kuultavat biisit selvästi ammattitaidolla tehtyjä. Pelkän kartalla ajelun ja paikkojen koluamisen lisäksi on mukana myös nokkelia pelillisiä innovaatioita, jotka poikkeavat virkistävästi peruskaurasta. Teemat, hahmot ja tilanteet ovat mukavan “aikuisia”, jos sellaisesta pitää. Läpäisyyn meni noin kahdeksan tuntia, joten rahoille sai sen puolesta vastinetta.
Auringonlaskun tai ehkä -nousun tunnelmaa
Mitäpä tässä siis valittamaan? Ikävä kyllä välillä Kentsun pelaaminen meni aika väkinäiseksi puurtamiseksi. Julmetun pitkien etäännyttävien dialogien läpi klikkailu hiirikäsi kipeänä ei ollut sitä parasta antia. Välillä pelaaja muuttuu puhtaasti katsojaksi siinä määrin, että toivoisi taas pääsevänsä tekemään jotain. On ilmeistä, että tässä on lähdetty tekemään oikeaa taidepeliä, mikä ajautuu usein ikävään ristiriitaan viihdearvojen kanssa. Osien “ratkaisuun” riittää yleensä sitkeä klikkailu ja kävely, kun mitään erityisiä pähkinöitä ei ole ratkottavana. Suurimmat etenemisen esteet liittyivät lähinnä siihen, kun tiettyä paikkaa ei kohtuudella löytynyt. Onneksi pelin loppu oli jälleen sitä onnistuneempaa sisältöä, jolloin jälkimaku jäi hivenen positiivisen puolelle. Tuppukylän ahdistusta tarjoilee hauskemmin vaikkapa Night in the Woods.
Netflixin valikoima alkaa olla pitkälti kaluttu nyt, kun viimeinenkin jakso Star Trek: Enterpriseä tuli nähtyä. Mammuttimaisten TNG:n, DS9:n ja Voyagerin jälkeen tämä oli lyhyt rutistus, sillä neljään kauteen mahtui vajaat sata jaksoa. Jos joku ei tähän sarjaan ole törmännyt, niin kyseessä on kronologisesti esi-TOS, jossa ihmiskunta vasta ottaa ensimmäisiä haparoivia askeliaan ulkoavaruuden tutkimisessa, warppinopeudet ovat lussuja viitosia eikä Federaatiotakaan ole vielä olemassa. Sinänsä mielenkiintoinen asetelma siis ja tilaisuus taustoittaa “myöhempiä” sarjoja – eri asia sitten, kuinka hyvin haasteeseen onnistuttiin vastaamaan.
Pam pam pam pam T’pol, ae kun sinä oot sitte ihana.
Useimmat muut ST:t ovat lähteneet yskien liikkeelle ja löytäneet oman äänensä vasta ensimmäisen kauden jälkeen, ellei jopa myöhemmin. Tässä suhteessa Enterprise onnistuu: S1 ei ole mitenkään sarjan heikointa antia. Kolmannella kaudella nähdään suuri muutos, kun käytännössä koko ajan luuhutaan Expansessa; mikähän tuokin suomeksi lienee, lakeuksilla? DS9:ssä pitkät juonikuviot toimivat, mutta valitettavasti tällä erää ei niinkään, ja paskaksi ammutun avaruuslaivan raahautumista vaikeudesta toiseen ei ole kovin kiinnostavaa seurata. En tiedä, oliko sarjaa tarkoitus jatkaa pidemmälle, koska loppu on tässä muodossaan niin kummallinen ja töksähtävä.
Jälleen kerran lännen tiellä.
Tuttuun tapaan paljon on kiinni hahmokaartilaisista ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Muualla tuoteperheessä on saatu aikaiseksi monia ikimuistoisia hahmoja Datasta Seven of Nineen, mutta Enterprise ei vastaavaan veny. Kapteeni Archer, mekaanikko Trip ja enkkuaksenttia bamlaava Reed ovat “ihan ok”, jos nyt arvattavia ja geneerisiä. Valopilkuksi voisi kenties nimetä esoteerisen ja moniavioisen tohtori Phloxin, joka hyysää sairastuvassaan avaruuden elikoita. Vulkanuslaisen T’Polin hahmossa olisi luontaista potentiaalia ihmiskunnan peilinä – Jolene Blalock vaan ei oikein osaa näytellä. Sen sijaan Blalockin mallivartaloa näytetään välillä pitkään ja hartaasti, jopa vaivaannuttavan rajoja hipoen. Vulkanuslaiset ovat olleet toisaalla hyödyllisiä ja loogisia, mutta Enterprisessä kuva on raadollisempi, kun omahyväiset suippokorvat juonittelevat ja syrjivät jopa toisiaan.
Aikamatkustus, siitähän sitä käänteitä irtoaa.
Kaikki perinteiset ja jo tutuksi käyneet jekut on otettu käyttöön laajalti: ajassa rallataan eestaas hieman liikaakin, välillä tietysti maan menneisyydessä, uusia planeettoja ja alieneita tulee vastaan solkenaan, välillä loikataan madonreiästä ja niin edelleen. Päähänlyöntiä on mukana harvinaisen paljon, ja upseeriparkoja kiduttaa vuorollaan milloin mikäkin raakalaisten laji. Romantiikkaa sen sijaan ei ole mukaan juuri sotkettu sen enempää kuin Tripin ja T’Polin loputon kiertely ja jahkailu. Holokantta ei ole vielä olemassa, mikä leikkaa hönöimpien fantasiajaksojen määrää, ja mukavana bonuksena Q on jätetty hyllylle odottelemaan myöhempiä aikoja.
Noh. Eihän tämä varsinaisesti tylsä sarja ollut, vaikka kovin epätasainen. Välillä Voyagerin tai TNG:n tyylistä episodimaista paikasta toiseen rässimistä, kun taas toisaalla kurkotettiin DS9:n tapaisiin suuriin tarinoihin. Federaation aamunkoiton käänteistä olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti, mutta aikaa käytettiin sen sijaan mieluummin irtonaisiin rönsyihin. Netflixin tarjonnan ehdyttyä Star Trek -putki uhkaa katketa, jollei sitten rahoja syydetä hetkeksi johonkin muuhun suoratoistopalveluun. Tuore tulokulma voisi olla myös leirin vaihtaminen Babylon 5:n pariin – en ole nähnyt ikinä jaksoakaan!
Ostin joskus takavuosina eBayltä käytetyn Game Boy Advance SP:n demojen katselua varten – muistutuksena alkuperästä muuntaja on kauhea enkkumurikka, jota tarvii käyttää huteralla adapterilla. Demojen (ja warezien) ajamiseen tarvittiin lisäksi EZ-Flash IV, joka mahdollistaa moduulitiedostojen lataamisen mini-SD-muistikortilta. Ei ollut muistaakseni aikanaankaan halpa, ja tänä päivänä hinnat ovat edelleen 70 euron tuolla puolen. Myöhemmin hankin vielä kätevämmän kokoisen ja etenkin näytöltään paremman GBA Micron, niin ikään enkkumuuntajalla.
Moduuli, kuoret ja vaihtoparistot
Warejen lisäksi keräilin aikanaan myös ihan asiallisen pikku moduulikokoelman: Bubble Bobble, Sonic Advance, Yoshi’s Island, mitä näitä on. Alkuinnostuksen jälkeen Ninkkarit jäivät kuitenkin moneksi vuodeksi kaappiin, kun ei niillä kukaan perheessä tuntunut haluavan pelata. 2025 intoa löytyi taas, ja huomattavan pitkän kaivelun jälkeen löytyivät niin laitteet kuin pelitkin. Sen verran tuli jopa sijoitettua, että tilasin USB-latausjohdot molemmille, jottei alkuperäisiä pöllejä tarvi enää käyttää – jännitehän on kätevästi 5 volttia, joten USB-A-liittimen voi helposti itsekin modata muuntajan tilalle.
Tässä warena vain näytin vuoksi
Erinäisistä hankaluuksista, kuten hapettuneista liittimistä ja hukkuneista osista, selvittiin hartiavoimin. Mukavana yllätyksenä kummankaan GBA:n akku ei ollut nyykähtänyt säilytyksessä, kun taas samaa ei valitettavasti voinut sanoa EZ-Flashin paristosta. Moduuli sinänsä toimii ilmankin, mutta pelitilanteet eivät tallennu, ja pienenä ylimääräisenä ärsytyksenä kieli pitää valita uudelleen joka käynnistyksessä. Suuressa viisaudessaan valmistaja oli juottanut patterin kiinni piirilevylle, joten vaihtaminen ei ollut aivan ilmeistä. CR2025 on sinänsä yleinen malli, mutta kuten kuvasta näkyy, se pitäisi vielä saada kiinnitettyäkin piirikortille.
Netissä on normaalille CR2025-napille kaikenlaisia asteen rupisen oloisia teippiratkaisuja, jotka kenties toimisivat jonkun aikaa. Katsoin paremmaksi kuitenkin tilata suoraan paristot, joissa oli koskettimet valmiina, ja suoraviivaisen pikku kolvailun jälkeen moduuli suostui taas tallentamaan asetuksensa ja pelitilanteet. Jälkiviisautena olisi kenties kannattanut saman tien asentaa paristolle pidike, sikäli kuin moinen olisi koteloon mahtunut. Joka tapauksessa GBA:t ovat nyt taas mainiosti käyttökunnossa, joten tämä säätoprojekti päättyi ilmeisesti hyvin.
Kinnas uhkasi lyödä tyhjää Raspberry Pi viissatasta edelleen odotellessa, joten kaivelin laatikoista esille ensimmäiset Raspini ja koitin, mihin niistä tänä päivänä olisi. Pitkähkön etsinnän tuloksena löytyi kaksi 1B:tä, joista toinen risa, ja ehjä 2B. Lautojen tehot ovat ottaneet suuria harppauksia 13 vuodessa ja samalla laitteiston kirjo on venähtänyt niin suureksi, että kattava yhteensopivuus kumpaankin suuntaan on kaukainen muisto vain – esimerkiksi noiden kahden ensimmäisen sukupolven välissä ydinten määrä nelinkertaistui.
Uusimman Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) voi kyllä ladata ja asentaa molemmille, mutta aika huumorihommaa käyttö etenkin ykkösellä oli. 2B jaksoi työpöytää jo auttavasti pyörittää, jos nyt ei siinä määrin, että laitteella mitään oikeasti haluaisi tehdä. Rohkeasti etukenossa käyttikseen on vaihdettu oletukseksi Wayland Labwc-kompositorin kanssa, mistä periaatteessa voisi olla jotain hyötyjä. Käytännössä jotkut ohjelmat muuttuvat megatahmeiksi Waylandin alta ajettuina, ja kun samaan aikaan X11-puoli on jätetty retuperälle, ei tilanne näytä tällä hetkellä kovin hyvältä työpöydän puolella, etenkään kämäkoneilla.
Ihan kuin Plegellä
Toisena vaihtoehtona yritin ajaa ohjelmia – erityisesti emulaattoreita – konsolin puolelta, mikä onnistui jossain määrin paremmin. Fullscreenin ja äänien kanssa oli silti ongelmia, laitteistokiihdytys jäi käyttämättä, emulaattoreita piti kääntää (toisinaan huonolla menestyksellä) itse ja sen sellaista. Paketinhallinnasta tullut Retroarch oli masentava kokemus, sillä ytimiä ei tullut mukana eikä niitä saanut edes ladattua käyttöliittymästä mitenkään ilmeisesti. Selvästi paras vaihtoehto media- tai emulaatiokäyttöön onkin asentaa kortille dedikoitu jakelu, jossa asiat on laitettu valmiiksi kuntoon. Videotoistoon hyväksi havaittuja ovat Kodi-paketoinnit OSMC ja LibreElec, kun taas emulaattoreille löytyy monenmoista Retroarch-johdannaista, kuten RetroPie, Lakka, Recalbox ja Batocera. En ihan ymmärrä, mikä pakko pyörä on ollut keksiä näin monta kertaa uudestaan, mutta eihän se Linux-maailmassa tunnetusti tavatonta ole.
Aika sokkona valitsin testailuun Lakan, koska se oli kuulemma toiminut hyvin Orange Pi PC:ssä. Waylandin, X:n ja konsolin kanssa tuhertamisen jälkeen oli kieltämättä helpottavaa, kun joku muu oli säätänyt ytimet, laitteistokiihdytyksen ja ruudun skaalauksen jo toimimaan. En mitenkään rakasta noita pleikkarimaisia crossbar-käyttöliittymiä, koska ne vaativat niin paljon turhaa kelailua, mutta samalla toki tunnistan, että sohvalta ohjaimella ne ovat kätevämpiä kuin valikkojen käyttö emuloidulla hiirellä.
Segan Sonic paras on / ja voittamaton / Super Mario älytön on
Lakassa on valmiiksi asennettuna monenlaista ydintä sekä vanhoista uudehkoihin pelikonsoleihin että kotitietokoneisiin, joten näillä pärjää pitkälle. Samallekin laitteelle on eri emulaattoreita ja toisaalta saman emun eri versioita, mikä yhtäältä lisää sekavuutta sekä kelailua, ja toisaalta tarjoaa laitteiston kyvyille sopivia tarkempia tai nopeampia vaihtoehtoja. Raspi 2B on sen verran iällä, että ihan ihmeitä ei kannata odottaa – löysin kuitenkin nopealla testailulla sekä MegaDrivelle että SNES:lle ihan sopivat asetukset, joten eiköhän ainakin niitä vanhempi rauta ole riittävästi tuettua. Warezien lisäksi voi aikaansa kuluttaa joidenkin mukana seuranneiden ilmaistekeleiden kanssa.
Videomonitorilla pelaaminen oli tietysti eräs taustalla häälynyt tavoite, koska kuvaputken loisteessa retropelit vaan näyttävät oikeammilta. Raspi 1/2 antaa suoraan compositea pihalle RCA-liittimestä, kolmosesta sitä saa vielä ääniliittimestä, ja siitä eteenpäin täytyy jo kikkailla enemmän. Hyväksi havaittu HDMI-composite-kalikka oli tässä tapauksessa helpompi valinta, joka tuotti kuvaa ilman suurta säätämistä (jopa resoa voi vaihtaa melkein lennossa). Sonic 2 oli suunnilleen niin uskottava kuin toivoa sopii, kun taas Yoshi’s Islandin NTSC-versio nyki 50 Hz PAL-näytöllä ikävästi. Käyttöliittymä on hieman hankalalukuinen kohinaisella kuvaputkella, joten ei tämä kokeilu aivan heittämällä onnistunut. Säätämään saa siis varautua myös Lakan kanssa, vaikka kaikkiaan valmis media- tai pelidistro tasoittaakin polkua kiitettävästi.
Viimeksi pääsin Cookie Clickerin aikakaivosta ylös vuonna 2019, minkä jälkeen pysyttelin kuivilla muutamia vuosia ennen kuin retkahdin taas viime vuonna. 484 päivää myöhemmin päätin jälleen sulkea selainikkunan kolmannelta työpöydältä. Keksien kartuttamiseksi olen tietysti pitänyt konetta ympäri vuorokauden päällä huonetta kuumentamassa ja sähköä syömässä. Pitkään päivittämättä ollut ikkuna on toisinaan myös ruvennut aiheuttamaan ikävää tökkimistä peleihin, joten kiusankappaleesta eroon pääseminen ei ole ollenkaan paha asia.
Tribuutti lousajalaiselle Eilan pakarille, josta hain usein koulun jälkeen tuoretta leipää
Lopettamisen syy on aika lailla sama kuin viimeksikin: melkein kaikki on jo saavutettu eikä pelissä ole jäljellä juuri muuta kuin satunnaista ostelua ja laskurin kasvamisen odottelua. Vaikka huumori onkin onnistunutta, ei sitä sentään loputtoman pitkään riitä, ja lohkaisut alkavat toistua. Hauskimmillaan keksinklikkailu on “keskivaiheilla”, kun pelaaminen ei ole enää pelkkää alun raadantaa, tuotanto kasvaa kohisten ja uutta ostettavaa ilmaantuu saataville jatkuvasti. Mitään merkittäviä muutoksia takavuosien vastaavaan maratoniin en huomannut, vaikka peliä on sen jälkeen moneen kertaan päivitetty – pelkkiä numeroita tuijottamalla ei aiheesta paljon viisastu.
Jotakin uutta sentään tuli taas löydettyä. Eräänä yllätyksenä tuli se, kuinka sokerinpaloja (sugar lumps) keräämällä saa huomattavan bonuksen. Tämä ilmeni valitettavasti vasta siinä vaiheessa, kun törsäsin niitä avokätisesti kaikenlaisiin rakennusten päivityksiin ja totesin tuotantoni pudonneen kohenemisen sijasta. Muutaman kuukauden odottelu olisi korjannut tilanteen, mutta olkoon. Vaivauduin myös googlaamaan tarkat lukumäärät rakennusten bonuksille, joten tällä erää ei tarvinnut mennä pelkän arvailun varassa. Taustalla roikottamisen sijaan peliä voisi yrittää pitkällekin päästyään klikkailla aktiivimoodissa, mutta aika mekanistiseksi kultaisten keksien kyttäämiseksi se menisi.
Sattumalta pöydälleni päätyi väliaikaisesti Raspberry Pi 400, jota piti tietysti hieman testata. Olen seuraillut Raspien kehitystä vuosien varrella, mutta jossain vaiheessa into lopahti, joten viimeisin hankkimani on niinkin vanha kuin 2B, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Nelisatanenkin on jo muutaman vuoden vanha, mutta edelleen tämmöiseksi laitteeksi ihan napakka neljällä 1,8 GHz ytimellä ja neljän gigan muistillaan. Sekalaisten ARM-lautojen kanssa vuosien varrella leikkineenä on tullut ikävän tutuksi se, kuinka valmistaja ei välttämättä saa koskaan ohjelmistotukea kuntoon ennen kuin myynti jo lakkaa. Tässä suhteessa Raspberry Pi on ollut mukava poikkeus, koska sekä sen virallinen että yhteisön tarjoama tuki ovat olleet niin luotettavia.
Tässä vasta osa johdoista
Käyttisasennus hoitui tuttuun tapaan dumppaamalla Raspberry Pi OS:n (ent. Raspbian) levynkuva muistikortille – mukana seurasi vain hikinen 16-gigainen, joka ei oikein riitä mihinkään kunnolliseen. Muistikortit ovat hitaita ja hajoavia, joten kokeilin vaihtoehtona myös USB-SSD:tä, joka antoi helposti viisinkertaisen lukunopeuden, 50 vs. 250 Mt/s. SSD tuo koneeseen tiettyä sujuvuutta, vaikkei ero kaikessa käytössä kovin suuri olekaan. Asiakkaat ovat jo vuosikausia anelleet NVMe-liitäntää Raspeihin, mutta eipä sitä tässä ole eikä edes viime vuonna ilmestyneessä seuraajassa.
Osasin jo odottaa, että vanhat tutut emulaattorit pyörivät hienosti eikä niiden kanssa mitään yllätyksiä ilmennytkään. Viihdyttävänä sivujuonteena laitoin Piin perään kokeeksi HDMI-composite-pulikan, joka tunnistui ja antoi kuvaa täysin ongelmitta videomonitoriin. 50 Hz PAL-tilassa (720×576) VICE ja Hatari näyttivät niin aidoilta kuin toivoa sopii: pikakokeilulla jopa skrollit olivat pehmeitä. DOSBoxin kanssa ei mennyt aivan yhtä nätisti, koska PC:n ruutumoodit olivat tyypillisesti 60 tai 70 Hz, mutta kyllähän Bubble Bobble silti hyvältä näytti, samoin kuin Populous.
Aidon oloista: The Carebearsin kuuluisa The Cuddly Demos
VLC oli takavuosien Rapsuttimilla vain kaukainen unelma, joten en ollut ihan varma, riittäisivätkö tehot ja olisiko rautatuki edelleenkään kunnollinen. Pelot osoittautuivat turhiksi, ja full hd -tasoinen h264-video pyöri täysin vaivattomasti. Se onnistui toki vanhemmillakin laudoilla, kun käytti esim. LibreEleciä, mutta tässä oltiin ihan normaalissa työpöytäympäristössä. Perinteiselle X11:lle on annettu kenkää ja grafiikasta huolehtii Wayland, joka on periaatteessa modernimpi ja kevyempi; käytännössä se ei ole vielä aivan yhtä valmis ja asettunut kuin vanhan koulun ratkaisu. Työpöytä on samanlainen tutun karu kuin ennenkin, joten käyttäjä ei sinänsä tätä vaihdosta välttämättä edes huomaa.
Uuden Raspin kanssa nousee aina mieleen sama kysymys: olisiko tästä jo pöytäpeeseen korvaajaksi? Aina ollaan hiukan lähempänä, mutta joissakin tapauksissa kännykkäpiiri ei edelleenkään pärjää PC-koneiden cache- ja wattihirviöille. Esimerkiksi webaselailu toimii pääosin yllättävän sutjakkaasti, kunnes vastaan tulee jokin raskas JavaScript-häkkyrä. Google Docs on suunnilleen käytettävä, jos nyt hieman tahmea, kun taas YouTubessa saa varautua melkoiseen lägäämiseen ja tarkkuuden pudottamiseen. ARM-käskykanta sulkee käytännössä pois vaikkapa Steamilla pelaamisen ja samaan aikaan avaa toisesta päästä Android-oven, jota en tosin vielä ehtinyt testata. Prossu käy viileänä – stressitestissä sain lukemaksi vain 65° – ja ylikellottamalla voisi ilmeisesti tiristää piiristä helposti kymmenen prosenttia lisätehoa irti.
En ole vähään aikaan näin paljon jaksanut laitteistoa ja Linuxia vapaaehtoisesti säätää, joten tästä innostuneena tilasin Raspberry Pi 500:n. Viissatasessa (sic) on tuplamäärä muistia, tällaiseen laitteeseen jopa juhlavat 8 Gt, ja jälleen enemmän tehoa. Kuulette varmasti täällä sitten, kun kone saapuu.
