Maanantaista keskiviikkoon olin lähes ulkomailla eli Turussa Nordic DiGRA 2025 -konferenssissa. Jos ei sekalaisia seminaareja ja työpajoja lasketa, niin tämä oli vasta toinen pelikonffani ikinä. Hetkittäin tuntui, että olin digi- ja mediakulttuurin tutkijana paikalla lähinnä larppaamassa pelitutkijaa, mutta alahan on monimuotoinen, joten tuskin olin edes ainoa. Paikalle oli ilmaantunut Suomesta “the usual suspects” -osasto, tunnistettavat Tampereen, Jyväskylän ja Turun tutkijat, joista moni on mukana Pelitutkimuksen seurassa tai Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä. Ulkomaista edustusta oli myös hyvin paikalla, joten pelkissä kotimaisissa piireissä ei sentään pyöritty.
Toivoa nähtiin ja seassa hiukan toivottomuuttakin.
Esitysten aiheet vaihtelivat laidasta laitaan: mukana oli niin roolipelien fasilitointia, aktivismia kuin Kimbleäkin. Historiaorientoituneelle tyypille (ts. itselleni) monet aiheet jäivät aika kaukaisiksi, mutta keskiviikkona oli sentään läheisempääkin sisältöä tarjolla. Valtaosa presiksistä oli jonkin sortin päänavauksia ja – paikoitellen todella aikaisiakin – tutkimusaiheen esittelyjä, joten kovimmat tulokset oli luultavasti säästetty muille foorumeille. Monissa laitoksissa konffaan lähteminen edellyttää, että siellä on oma esitelmä, mikä osaltaan selittänee tätä kepeyttä. Oli monimutoisuudesta ainakin sellainen hyöty, että sain jonkinlaisen päivitetyn yleiskatsauksen siihen, millaista tutkimusta Pohjoismaissa tällä hetkellä tehdään.
Tärkeimmäiksi anniksi muodostui se kuuluisa verkostoituminen, vanhojen tuttujen moikkaaminen ja jokuseen uuteen tyyppiin tutustuminen. Pienenä kohokohtana konferenssipäivällisellä kaupungin tervehdyksen kävi tuomassa itse teeveestä tuttu Joulurauhamies, jonka suomalaiset tunnistivat heti. Kolmen päivän sosiaalisuuden jälkeen mittarini piiputtaa jo punaisella, joten trangiakeikoille on kiireellistä tarvetta. Jälkiviisautena pikku kattilan, keittimen ja kaasupullon olisi voinut hyvin kuskata mukana ja käydä jossain lähimetsässä istumassa ihan Turussakin.
Trangiaa mainostetaan “myrskykeittimenä”, eikä nimitys ihan pielessä ole, sillä runko tosiaan suojaa hyvin tuulelta. Vasta patruunan päälle ruuvattavien pikkukeittimien myötä olen päässyt toden teolla tutustumaan tuulisen sään ongelmiin: kaasuliekki sojottaa sivulle ja jopa sammuu, pullo tyhjenee ja jäähtyy, eikä vesi meinaa jaksaa kiehua. Furnoni on vielä toistaiseksi jaksanut palvella vaikeissakin oloissa, kun taas muutama muu keitin on jättänyt rehellisesti tielle (köh köh, Primus). Tuulettimen avulla lavastetusta havinnekuvasta ilmenee, mistä on kyse:
Pahalta näyttää.
Laipiot, pistemäinen liekki ja suuttimen ympärillä oleva rengas auttavat asiaa – niitä ei kuitenkaan kaikissa keittimissä ole. Täysi topakka kaasupullo selviää tuulessa paremmin kuin viimeisiään vetelevä pullonjämä. Reppuaan voi koittaa asetella sopivaan paikkaan ilmavirran tielle, vaikka eri suunnista tulevia puuskia sekään ei estä. Kaupassa myydään kaikenlaisia aitauksia, joita voi asetella keittimensä ympärille, mutta sellaisen kuskaaminen alkaa jo vaikuttaa hivenen absurdilta, kun suunnilleen samalla vaivalla voi ottaa mukaansa Trangian.
Insinööri-muotoilija-DIY-asenteella ongelmaa voi yrittää ratkoa jälleen myös omin voimin. Netin foorumien perusteella jotkut ovat viritelleet alumiinifoliosta tuulensuojia, mutta heiveröinen materiaali ei pitkään kulutusta kestä. Parannuksena kokeilin alumiinista muffinsivuokaa, joka oli aika rimpula kertakäyttöratkaisu sekin (jos edes kevyt). Toistaiseksi parhaaksi materiaaliksi osoittautuivat nurkkiin kertyneet Scho-ka-kola-peltipurkit, joissa on valmiina lähes täydellisen kokoinen kansi ja pohja tähän tarkoitukseen. Tärkeänä ominaisuutena pelti kestää lämpöä selvästi alumiinia paremmin. Päälle asetettava, rasian pohjasta tehty proto toimi hyvin:
Natsisuklaa power!
Helppo asennettavuus on tämän mallin selvä plussa, kun taas miinuspuolella liekki polttaa maalin jauheeksi ja suoja alkaa pian näyttää kaikin puolin syöpyneeltä. Purkin kannesta – tai miksipä ei melkein yhtä hyvin pohjasta – voi tehdä suuttimen alapuolelle toisenlaisen virityksen:
Kuppiproto tositoimissa rantapuistossa.
Asennus vaatii hieman enemmän vaivaa, sillä pelti pitää pujotella jalkojen väliin, mutta mistään suuresta urakasta ei ole toki kyse. Liekki osuu suojaan paljon vähemmän, joten se säilyy siistimpänä. Periaatteessa kansi saattaa myös heijastaa lisälämpöä ylöspäin kattilan pohjaa kohti ja pois patruunasta, vaikka tuskin kovin isosta erosta on kyse. Jotkin tuulisuojat nostavat palamiskaasujen häkäpitoisuutta, joten omalla vastuulla; asialla ei tosin liene ulkona myrskyssä juuri merkitystä, eikä keitintä pitäisi teltassa tai tuulettamattomassa sisätilassa käyttää muutenkaan. Pellin työstäminen ei ole ihan helppoa ja vaaratonta, mutta kätevä näpertelijä saa pienellä vaivalla aikaiseksi ilmaisen suojuksen, joka todella hyödyttää parin tosielämän testin perusteella.
edit: Lisätestailun jälkeen näyttää siltä, että kuppimalli on se paras ratkaisu. Päällä istuvassa on se ongelma, että lämmin ilma ei pääse kunnolla kattilan pohjaan, jos suojan ja kattilan välissä ei ole rakoa. Tämä ei ollut ongelma teknokattilan kanssa, koska siinä on lämmönlevitin, mutta tavallisen kattilan kanssa kyllä.
Ilmat ovat parantuneet jo siihen pisteeseen, että parilla reissulla on voinut uskottavasti larpata kesää. Eilinen, melkein kymmenen kilometrin keikka suuntautui Viikin arboretumin kallioille. Paikka ei ole osa varsinaista suojelualuetta, mutta siellä ei saa silti könytä aivan miten hyvänsä. Avotuli ja grillaus ovat kieltolistalla, mutta Trangiat ja muut vastaavat keittimethän eivät niitä edusta, joten tällaisen lähiseutumatkailun pitäisi olla ok. Meneillään on juuri lintujen muuttoaika, joten sivumennen tuli bongattua haikaroita, kyhmyjoutsenia, silkkiuikku ja jotain tunnistamattomaksi jääneitä haukkoja (mahdollisesti ainakin nuoli-sellaisia).
Popcornit esiin.
Ruokapuolen pääanti koostui simppelisti makaronista ja Ikea-pullasista, joita valmistettiin kahdella keittimellä rinnakkain. Fire-Maplen Feast K2 ja Fms-102-keitin hoitivat hommansa, vaikka jälkimmäinen olikin jälleen hivenen tuuliherkkä sekä kattilalle liukas – voisi kuvitella, että saman valmistajan kamat kävisivät jotenkin hyvin yhteen, mutta näin ei aina suinkaan ole. “Gourmet”-kokeilusta vastasivat jälkiruuaksi tehdyt popcornit, jotka onnistuivat välttävästi. Jyviä tuli otettua liian vähän, joten popparit olivat pykälän öljyisiä, minkä lisäksi pelkäsin hiiltymistä niin pahasti, että lopetin poksuttelun turhan hätäisesti. Kattilan lämmönlevitin auttoi tässä mukavasti, kun kuumuus ei ollut aivan pistemäistä. Rasvaa paloi hiukan pohjaan kiinni, joten uusi potti sai pintaansa samalla uskottavaa/rumentavaa käytön patinaa.
Kaikenlaisia pikku hankintoja on tullut tehtyä viime aikoina niin paljon, ettei kaikista viitsi enää erikseen mainita. Motonetin kahden euron myrskysytkä on osoittautunut jo toimivaksi, ja tällä keikalla testattiin Sea to Summitin taittuva paistinlasta (9 eukkia). Perinteinen puulasta on sinänsä ollut retkeilyhenkinen, mutta iso koko ja yleinen kömpelyys ajoivat kokeilemaan vaihtoehtoja. Mieluummin olisin ottanut kuumuutta kestävän silikonisen lastan, joten toivoa sopii, ettei tämä ihan heti tärväänny. Todennäköisimmin tuho tulee, kun keittiövälineen unohtaa nojailemaan tulikuumalle pannulle, eli pitää yrittää välttää moista.
Frankenstein-pannu ja Sea to Summitin lasta.
Toinen kuvassa näkyvä esine on puoliksi omaa tekoa, käytöstä poistuneesta Trangian pannusta modaamani retkipannu. Tätä ennen en omistanut ruuvattavalle keittimelle mitään sopivaa, ja kun Trangian orkkis alkoi jo osoittaa kulumisen merkkejä, ostin sen tilalle uuden, porasin vanhan kylkeen ruuvinreiän ja veistelin pyöreästä pulikasta kahvan. Kahvan olisi voinut jättää laittamatta ja kuskata mukana irtoversiota, mutta tämän ratkaisun myötä on ainakin yksi unohdettava esine vähemmän. Lisäksi askartelussa oli oma huvinsa. Kahden käyttökerran perusteella kahva istuu tukevasti paikallaan ja sapuskan paistelu onnistuu. Odottamattomana haittana keittimien kuumat kannakkeet naarmuttavat heppoista maalia, joten muutenkin piesty pannun kääntöpuoli näyttää sen karummalta.
Toinen pikku tuunausprojekti kohdistui juuri näihin mainittuihin kannakkeisiin. Etenkin Fms-102:n pyöreät ja sileät kannakkeet aiheuttavat ei-toivottua lipsumista. Kattila on vielä päällä pysynyt, mutta paistinpannu tuntuu lipuvan koko ajan johonkin suuntaan. Furnossa on piikkimäisempi ratkaisu, joka ei ole läheskään yhtä paha, jos ei sitten optimaalinenkaan. Pelkkä voivottelu ei asiaa korjaa, joten laitoin Fire-Maplen pöydälle karkean hiekkapaperin päälle, ja pienen työstämisen jälkeen kannakkeiden kärjet olivat sekä tasaisemmat että karheammat. Pikatestin perusteella pito parani selkeästi, mikä vaikuttaa alustavasti lupaavalta. Päivitän alle, jos jotain komplikaatioita ilmenee.
Olen viettänyt pari päivää tonkien Iltalehden näköisarkistoa tutkimushengessä. Tarkoituksena on selvittää, miten ja koska musta ammattilaisten halko ts. matkapuhelin muuttui kirjavan henkilökohtaiseksi laitteeksi. Rinnakkaisia kehityskulkuja sekä umpikujia on tullut vastaan jo suuri määrä, joten varhainen personointi on osoittautunut odotettua mutkikkaammaksi aiheeksi. Aihe ei ole itselleni yhtä nostalginen kuin kotitietokoneet, mutta olihan noita varhaisia GSM-kalikoita niin itselläni kuin kaveripiirissäkin runsaasti, eli vastaan on tullut useita “muistatkos vielä” -hetkiä. Seuraavaksi joitakin erikoisia tai hassuja poimintoja 30 vuoden takaa:
Kilpailupalkintona kalja-brändätty 2110 (1994).
Nokian roolia personoinnissa ei voi juuri ylikorostaa, sillä juuri nokialaisiin sai ensimmäisenä värikuoria, soittoääniä, näppäinmattoja ja operaattorilogoja. Vuosituhannen vaihteen täyteen ahdetut logo-soittoääni-sivut mainitsivat lähes poikkeuksetta vain Noksun malleja, joissa palvelu toimi. 2110 oli eräänlainen virstanpylväs soittoäänivalikoimineen ja (hankalasti) vaihdettavine värikuorineen, ja 5110 tunnetusti se huippusuosittu kansanpuhelin, jonka Xpress-on-kuoria vaihdettiin helposti oman maun mukaisiksi. Tässä vaiheessa annoin itsekin periksi ja vaihdoin 5110:aan, kun ei kilpailijoiden tuotteista ollut oikein mihinkään.
Höhö.
Logoista ja soittoäänistä pitäisi varmaan tehdä ihan oma tutkimuksensa, sillä nopeasti syntynyt (ja kadonnut) teollisuudenala oli olemukseltaan, sanotaanko, kirjava. Etenkin tarjolla olleissa operaattorilogoissa näkyi ihmiselämän moninaisuus, kun kuvien aihepiirit vaihtelivat söpöilystä jääkiekkojoukkueisiin ja vitseistä pikselitisseihin – jokaiselle jotakin. Älypuhelimia edeltäneiden vanhan koulun luurien viimeisiin innovaatioihin kuuluivat animoidut “näytönsäästäjät”, joita jokunen malli tuki.
Jopa Austin Powers suosittelee: Nokia 3210.
Nokian omat mainokset olivat jo varhain tunnistettavan tyylikkäitä, kliinisiä ja minimalistisia. Jälleenmyyjiä eivät moiset rajoitteet painaneet, jolloin saatettiin nähdä yllä olevan mukaisia kummajaisia. Autopuhelimen tai jyhkeän Mobiran stereotyyppinen käyttäjä oli työnsä takia liikkuva, aikaansa seuraava juppi/liikemies, mikä loi imago-ongelman, kun tuotetta haluttiin markkinoida laajemmille kansankerroksille. Lasten ja nuorten – tai heidän vanhempiensa – rahat kelpasivat hyvin alan toimijoille, mikä oli epäilemättä pääasiallinen trendien haistelun ja personointimahdollisuuksien tarjoamisen syy.
Metallinvärinen 8810 oli kallis trendituote, jonka lähettiläiksi värvättiin myös Ruotsin pop-tähdet.
Kännykän personoinnista erottuu tältä istumalta kolme eri kategoriaa: ulkoinen (korut, tarrat, rannelenkit, kotelot), integroitu (värikuoret, antennit, näppäinmatot) sekä ohjelmistopohjainen (soittoäänet, logot, näytönsäästäjät). Ulkoinen muokkaaminen on näistä kirjavin, sillä sitä edustavat yhtä lailla valmistajan myymät vyökotelot kuin se, että joku maalasi luurinsa kilikalipullolla eriväriseksi. Integroitu personointi on fyysistä sekin, mutta suunniteltua ja kontrolloidumpaa. Esimerkiksi värikuoria ei voi kohtuudella valmistaa kotikonstein ja laitteen pitää olla niitä varten suunniteltu. Ohjelmistopohjaiset ratkaisut ovat viime kädessä vain bittejä laitteen muistissa, joten niiden olemassaolo riippui samoin tiukasti valmistajasta – älypuhelimien vapaampaan ohjelmoitavuuteen ja muokattavuuteen asti.
Vaikka kesäntulo tuntuu loputtoman hitaalta ja tahmealta, olen ainakin aloittanut tuleviin reissuihin varustautumisen ajoissa. Trangiasta yli jäänyt alumiinikattila on jo naarmuilla ja kuhmuilla, mutta koska sillä on ollut yllättävän paljon käyttöä, päätin hankkia tilalle hiukan asiallisemman mallin, jossa olisi samalla kiehumista nopeuttava kansi ja erillisen rojun kuskaamista vähentävä integroitu kahva. Lidlin keittimen osoittauduttua katastrofiksi XXL laittoi Fire-Maplen Fms-102-keittimen sopivasti 15 euron tarjoukseen, joten myös sellainen ilmaantui kokoelman jatkeeksi.
TuliVaahtera Pidot K2, Furno ja Tarmo
Fire-Maple (eli FireMaple eli Fire Maple … koittakaa nyt päättää) Feast K2 maksaa reilun 30 euroa, mikä on ihan siedettävä summa kova-anodisoidusta ja teknisen coolilta näyttävästä potista. Titaani voisi olla materiaalina vielä parempi, mutta hinta on sitten helposti tuplat. Tavalliseen kattilaan verrattuna erikoisuutena on pohjaan integroitu lämmönlevitin, joka jakaa kaasuliekin muuten pistemäisen lämmön tasaisemmin pohjan alueelle. Saattaapa tuo hieman tuuleltakin suojata. Lievänä haittapuolena pohjan keskellä on iso aukko, johon keittimen kannake saattaa lipsahtaa. Käsiajastuksella en huomannut merkittävää eroa kiehumisen nopeudessa Trangian kattilaan verrattuna. Kahva on virityksen parhaita puolia: tukeva, lipsumaton ja se myös lukittuu paikalleen. Mukana seurasi jotakin lisäroinaa, kuten pesusieni, kaksi pikku muovikuppia ja riisinkaavin(!), joille tuskin löydän merkittävää käyttöä.
TuliVaahtera Fms-102 koteloineen
Fms-102 on retkikeitin mallia “normaali ruuvattava”. Pohjassa oleva kierre sopii tuttuun tapaan Lindal B188 -venttiiliin eli tavalliseen retkikaasupulloon. Kannakkeet taittuvat kuljetuksen ajaksi suuttimen kylkiin tilan säästämiseksi. Avoinnakin kannakkeet ovat aika pienet, joten keikkuminen on ihan realistinen uhka. Settiin sisältyy oranssi muovikotelo, joka voisi tilantarpeen huomioiden olla hiukan pienempikin – tällaisen keittimenhän nimenomaan pitäisi säästää tilaa repussa. Periaatteessa mukavana lisäominaisuutena Fire-Maplessa tulee pietsonaksu kaasun sytyttämiseen. Käytännössä sytyttimen kiinnike on aika hutera ja vääntyy helposti liian kauas tai liian lähelle suutinta. Toinen selvä heikkous on liekin lievä tehottomuus (keittotestissä meni peräti 2,5 minuuttia) ja herkkyys tuulelle, kun mitään suojaa ei ole. 15 euronsa väärti, mutta oikeasti kannattaa ostaa vaikkapa hyväksi havaittu Furno tai äveriäs MSR.
Monument Valley 3 ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain aikaiseksi sen pelaamisen vasta nyt. Aiemmat osat olivat normaalisti sovelluskaupasta ostettavia appiksia ja kauniita kelpo pulmapelejä. Muutoksen tuulet puhaltavat kuitenkin Monumenttilaaksossa, ja tällä erää julkaisijaksi vaihtui Netflix. Käänne on samalla sekä hyvä että huono asia: yhtäältä pelin saa kuukausitilauksellaan “ilmaiseksi”, ja toisaalta tilaus on pakko olla, jos aikoo tästä digitaaliviihteestä nauttia. Kirjautumisen vaatima – vaikka kenties vähäinen – vaiva oli yleisen kiireen lisäksi suurin syy, jonka vuoksi aloittamisessa kesti näin kauan. Vaan entäpä itse peli, lunastaako se odotukset?
Näkymiä sieltä täältä
Aiempia osia pelannut on kolmosen parissa heti kuin kotonaan: kauniit grafiikat, perspektiivitemput, kumiset sillat ja tolppien nostelut ovat tulleet jo varmasti tutuiksi. Tällä erää ohjastetaan Idan ja Ro:n sijasta Noor-nimistä pikkuhahmoa, millä ei sinänsä ole sanottavaa merkitystä, kun pääosassa on pulmanratkonta. Varsinaisena uutuutena sekaan on ujutettu purjeveneellä seilaamista saarten välillä. Veneily tuntuu valitettavasti turhalta ajantappamiselta, jonka sijaan olisin ottanut enemmän sitä perinteistä sisältöä. Tyhjänpäiväistä paikasta toiseen kävelyä on niin ikään mukana tarpeettoman paljon.
Netissä on valitettu myös Monument Valley 3:n helppoudesta, mistä olen täysin samaa mieltä. Parissa kentässä joutui oikeasti miettimään, mutta yleensä ne sai käveltyä tai kokeiltua läpi ilman sen suurempia ongelmia – saattaa toki olla, että vankka aiempi kokemus helpotti ratkontaa. Kymmenessä maailmassa on kussakin muutama ruutu, joten sisältöä ei ole tarjolla kovin paljon. Yksi lisäosa on sentään tullut jo ja pari lisää nähtäneen myöhemmin tänä vuonna. Kun paikoitellen tylsän kenttäsuunnittelun päälle lisätään vielä tekniset ongelmat (hidas päivitystaajuus, välillä kakova ääni ja haluttomasti toimiva ohjaus), niin huono jälkimaku tästä väistämättä jää.
Trangiaa sekä muita keittimiä on tullut kuskattua ympäri lähiseutuja aktiivisesti kohta vuosi ja tässä vaiheessa erilaiset retkikaasut ovat ehtineet käydä ainakin alustavasti tutuiksi. Siispä otetaan tähän väliin pieni pohdinta niiden toimivuudesta, hinnoista ja soveltuvuudesta – miksikään asiantuntijaksi en itseäni tituleeraa, mutta aiheesta ei tunnu olevan paljonkaan suorasanaista ei-kaupallista tietoa missään suomeksi. Merkkejähän on kymmeniä erilaisia, joten monenlaista on vielä näkemättä, vaikka toisaalta valmistajien määrä ei välttämättä yhtä suuri olekaan. Patruunoissa on merkistä riippumatta käytännössä samoja aineita hiukan eri suhteessa: butaania, isobutaania ja propaania.
Tavalliset 100- ja 230-grammaiset patruunat sekä Bilteman oma 300-grammainen versio.
Tavallisimpia kaupan hyllyltä löytyviä pulloja ovat 100- ja 230-grammaiset EN 417 -standardin mukaiset, joissa on päällä Lindal B188 -kierre (jota tosin kutsutaan hyvin usein EN 417:ksi). Vielä isompia 450-grammaisiakin myydään suhteellisen yleisesti, minkä lisäksi Biltemalla on omia 300-grammaisiaan ja niin edespäin. Nämä kaikki sopivat Trangiaan sekä useimpiin patruunan päälle ruuvattaviin keittimiin. Vanhan koulun keittimissä käytettiin puhkaistavia patruunoita, joihin pääsin vahingossa tutustumaan Lidlin halpiksen myötä; jatkossa kierrän (sic) moiset kaukaa. Pullon optimaalinen koko on niin sanotusti ihan ittestä kiinni: 100-grammainen on pieni ja kevyt kuskattava, kun taas isompi pullo kestää paljon pidempään, säästää rahaa ja nököttää maassa tukevammin. Omaan käyttööni 230-grammainen on ollut sopiva kompromissi.
Kaasun riittävyys on ainainen dilemma, johon löytyy netistä monenlaisia nyrkkisääntöjä. Perstuntuman perusteella 230-grammaisella saa kokkailtua noin viisi kertaa, riippuen toki ruokalajista, säästä ja keittimestä. Nuudelien tai pussikeiton laitteluun ei paljon kulu, kun taas lupsakka istuskelu hotpotin äärellä haukkaa pullon jo yksinään. Pelkkä vesi kannattaa keittää isolla liekillä nopeasti, kun taas muussa ruuanlaitossa tarpeettoman isolla posotus tietysti vain haaskaa kaasua.
Merkeistä itselleni tutuimmaksi on tullut Tarmo, joka edustaa hintahaitarin halvempaa päätä ja jota on helposti saatavilla lähimmältä Tokmannilta kuuden euron hintaan (Motonetissä vitosen). Tarmolla pärjäilee keväästä syksyyn, mutta viiden pakkasasteen tuolla puolen se ei enää palvele tehokkaasti. Tilannetta voi osittain helpottaa patruunapipolla, joka kuitenkaan ei ratkaise kaasuseoksen perimmäistä ongelmaa. Primuksen kauniin punainen Powergas ja Jetboilin Jetpower ovat nekin helposti hankittavia, kaupasta riippuen vähintään euron Tarmoa kalliimpia. Primus ei kylmässä vakuuttanut – talvikäyttöön myydään kalliimpaa ruskeaa versiota – siinä missä Jetboil ei ole vielä jättänyt pakkasillakaan tielle. Halvinta vaihtoehtoa etsivä voi suunnata Biltemaan, joka kaupittelee neljää 300-grammaista pulloa kelpo peruskaasua alle 16 euroon.
Bilteman Jalat(tm). Hyvin käytetyt kuusi euroa.
Vuoden varrella on tullut opittua sitä sun tätä pikku knoppia pullojen käsittelystä. Korkkia ei kannata jättää kiinni kylmästä tai kosteasta tullessa, sillä venttiili ruostuu. Primuksen ja Jetboilin korkeissa on tätä ajatellen pieni reikä, joka oletettavasti helpottaa kuivumista. Talvella voi olla järkevää pitää mukana kahta patruunaa, joista toista voi lämmitellä takin sisällä sillä aikaa, kun toinen hyytyy kylmässä. Päälle ruuvattavat polttimet ovat tunnetusti kiikkeriä etenkin 100-grammaisen pikkupullon kera tai pehmeällä maalla, mitä voi kompensoida pohjaan tulevilla jaloilla (ks. kuva). Irtokeitintä tai Trangian venttiiliä ei tarvitse kiertää voimansa tunnossa pulloon kiinni, koska se saattaa heikentää kaasun virtaamista.
Ahkeran eräjormailun sivutuotteena nurkkiin kertyy pian kasa hylsyjä, joista pitäisi päästä mieluummin eroon. Kaupat eivät niitä enää halua ottaa vastaan, vaikka patruunoita myyvätkin. Perinteinen ratkaisu eli patruunan puhkaisu ja sitten metalliromuun dumppaaminen on sekin sittemmin kielletty. Oikea vaihtoehto on viedä hylsyt vaarallisen jätteen keräykseen. Keräyspisteiden ohella jotkin kierrätyskeskukset ottavat patruunoita vastaan (esim. Kyläsaareen ne ovat kelvanneet), minkä lisäksi Sortti-keräysautot kiertävät kaupunkia pari kertaa vuodessa.
Parasta ennen -päiväyksensä tuolle puolen venytetty Cobra Kai tuli toivottavasti lopulliseen loppuunsa, kun Netflix julkaisi kuudennen kauden viimeisetkin jaksot. Pitihän nuo kompletistin katsoa, vaikka välillä katsomossa iski jo lievä tuskastuminen päälle. Käsittelen tässä könttänä kaikki loput kymmenen jaksoa eli mukana ovat myös edellisessä erässä julkaistut viisi kappaletta (6–10).
Ihan tavalliset karatekisat.
Parsheloonan kisoissa jatkuu käänteiden mylläkkä, joka huipentuu sinänsä viihdyttävään, mutta samalla älyttömään joukkotappeluun ja kuolemantapaukseen. Budolajien kai pitäisi tukeman harrastajiensa henkistä kasvua – ainakin Miyagi-san näin väitti. Roikkumaan jääneet jännitteet pitää toki saada ratkottua päähänlyönnin keinoin, joten uusi Sekai Taikai järkätään lyhyen kompuroinnin päätteeksi kotikentällä Ameriikan mantereella. Sekä Kreese että Silver tuntevat viikatemiehen lähestyvän, mikä aiheuttaa ensimmäisessä tunnontuskia ja jälkimmäisessä pakkomielteen voittaa mestaruus keinolla millä hyvänsä.
Sivussa on pyöriteltävä tavan vuoksi hiukan ihmissuhdesoppaa, opiskelemaan lähdön jännitystä ja putkahtaapa Johnnyn muksukin lopulta maailmaan. Katsojaa vaivaa koko ajan sellainen fiilis, että kaikkea mahdollista on tungettu mukaan sarjan lopun lähestyessä. Deus ex machina on laitettu vahvasti hyötykäyttöön, jotta kaikki juonenkäänteet saadaan varmasti ajoissa onnellisesti kasaan. Etenkin pari viimeistä jaksoa menevät tässä suhteessa jo höperön puolelle, kun paha saa palkkansa ja ihmissuhteiden kiemurat pikakelataan kuntoon. Jos jotain hyvää hakee, niin toiminta on sentään välillä näyttävää.
Kiusaaminen kasvattaa luonnetta, heh heh!
Kummallisena lopputulemana Jöhny palaa vanhaan koulukiusaajan rooliinsa Cobra Kain senseinä (ks. kuva). Onko sitten kyseessä elämän suuren pyörän pyörähdys vai filosofinen toteamus ihmisluonteen muuttumattomuudesta, mene ja tiedä. Daniel-san jatkaa puolestaan yhtä ulalla ja epäuskottavana kuin ennenkin. Toivon vakaasti, että tämä oli tässä, mutta spinoff-huhumyllyn perusteella vaikuttaa siltä, että jatkoa saatetaan vielä nähdä.
Lidlillä oli monenlaista halpaa eräroinaa tarjolla tällä viikolla, joten toki piti lähteä tonkimaan, jos jotain hyödyllistä tai ainakin “hyödyllistä” löytyisi tarvikelaatikon täytteeksi. Miesten vaelluskenkiä ei kummassakaan lähiliidelissäni ollut, mikä ei sinänsä ollut suuri menetys, kun käytössä on kunnolliset nahkaisetkin. Lähinnä kiinnosti, josko nuo olisivat kesäkäyttöön vähän hengittävämmät. Linkkari oli hintansa väärti – odotusti jäykähkö kiinakamis – ja puukko puolestaan yllättävän jämäkkä ja jopa terävä. Kiinnostavin hankinta oli kuitenkin Crivit-merkillä kymmenen euron hintaan myyty kaasukeitin.
Trangian kattilan koko natsaa hyvin, ehkei edes vahingossa.
Kuvat ja tuotekuvaus eivät juuri mitään laitteesta paljastaneet, joten ostaminen tapahtui käytännössä sokkona. Jossain ulkomaisella sivulla mainittiin sentään, että EN417-yhteensopivan pullon pitäisi sopia. Yleensähän se tarkoittaa, että poltin tai sen letku kierretään kaasupatruunan yläpäähän. Tuttu 230-grammainen patruuna ei suojan sisään mahtunut, joten hankin seuraavaksi ikävän kalliin 100-grammaisen Primuksen pullon … joka ei sekään sopinut. Lopulta verkkohakujen ja manuaalin tavaamisen perusteella alkoi valjeta, että tarvitaan “type 200” -patruuna eli vanhakantainen puhkaistava malli, jossa ei ole erillistä suutinta. Lidl niitä ei tietenkään itse myy eikä oikein mikään muukaan tuttu kaasukauppa. Lopulta Hertsikan Tokmanni pelasti päivän ja sopiva tuote löytyi.
“Type 200” ja en edes oikein tiedä mikä. Se tavallinen.
Kompurointien jälkeen pääsin lopulta testaamaan keittimen toimintaa. Patruunan puhkaisu pohjaa kiinni kiertämällä vaati jonkin verran käsivoimia, minkä lisäksi ihan pohjassa kaasua ei tuntunut tulevan suuttimesta ollenkaan. Pohjaa hiukan löysäämällä sekin ongelma korjaantui, ja tuttu kaasuliekki leimahti palamaan. Huonelämpötilassa standardi puoli litraa vettä kiehui minuutissa ja 50 sekunnissa, mikä on hieman Trangiaani parempi tulos – matala lämpötila ja tuuli pitää testata joskus tuonnempana käytännössä. Tämän jälkeen patruunaa ei enää voi poistaa keittimestä, vaan se on käytettävä ensin loppuun. Crivit SMX-CK2-01:n plussat ja miinukset:
+ Halpa hinta + Odottomattoman tehokas + Suuri ja helppo säätönuppi + Pysyy pystyssä tukevanoloisesti + Kattila istuu hyvin kannakkeilla + Kaulus toimii pikku tuulensuojana
– Yleinen muovisuus – Hankalasti saatavat kaasupullot – Suuri koko ja paino kierrettävään polttimeen verrattuna – Patruunaa ei voi irrottaa – Lievä epäilys siitä, vuotaako venttiili kaasua – Patruunan asentamisen hankaluus – Herkkä säätö – Kaulus pysyy pitkään kuumana käytön jälkeen – Sytyttäminen vaikeaa tavallisella sytkällä (paras yritellä kauluksen aukoista)
Kaikkiaan ei siis mikään loisto-ostos. Halvan hinnan vastapainoksi tulee liikaa haittapuolia koosta harvinaisiin kaasupulloihin, joten patruunaan ruuvattava keitin on tässä sarjassa järkevämpi hankinta. Saatan palailla asiaan vielä myöhemmin, kun pöntöstä on käytännön kokemuksia.
Keväästä syksyyn tulee käytettyä paljon lippiksiä, etenkin nykyään, kun tulee ulkoiltua enemmän. Pari kesää palvellut lätsä alkoi osoittaa jo kulahtamisen merkkejä, joten tilalle piti hiljalleen ruveta hankkimaan seuraavaa. Mutta entäpä, jos tällä erää jotain hieman erikoisempaa? Eräs elokuvahistorian tunnetuimpia lippiksiä lienee Alienissa nähty teknikko Samuel Brettin rähjäinen pääkapine, ja kun leffan vannoutunut fanipoika kerran olen, loksahtivat palat kohdalleen.
Right.
Ensinnä suuntasin tietysti koluamaan netin kauppapaikkoja, joista ei tuntunut tällä kertaa valitettavasti olevan apua. Jotkut replikat olivat törkeän huonoja, toiset väärän värisiä, joitakin ei saanut Suomeen asti tilattua, tai sitten hinta olisi noussut moneen kymmeneen euroon. Ihan sokkonakaan ei viitsi asusteita tilata, sillä koko ei välttämättä ole sopiva. Surkuttelu ei asiaa edistä, joten päätin väkästää hatun omin voimin. Zalandolta löytyi sopiva edullinen sininen lippis ja nettikaupoista ensin USCSS Nostromo -logo ja sitten vielä tarpeelliset kultaiset tammenlehvät.
Hyvähän tästä tuli!
Parin viikon jälkeen koristeet saapuivat postissa ja alkoi hartaasti odotettu kasailu. Sekä logo että tammenlehvät olivat silitettäviä, jottei tarvitsisi ryhtyä työlääseen ompelu-urakkaan. Aloitin ensinnä helpommilla osilla eli tammenlehvillä, joita sai painettua puupöytää vasten lujaa silitysraudalla. Netistä luetut ohjeet kahden pisteen lämmöstä ja 10 sekunnin silityksestä sai heittää oitis romukoppaan, sillä ne eivät riittäneet ollenkaan. Laitoin siis lisää onkaa ja ajelin raudalla merkkejä läpi moneen kertaan 15 sekunnin pysähdyksin, kunnes ne asettuivat.
Pelkäsin Nostromo-merkin olevan vaikea kiinnitettävä lippiksen pyöreän muodon vuoksi, enkä osunut väärään. Pään kokoinen pyöreä puupölli olisi ollut sopiva silitysalusta, mutta eihän sellaista taloudesta noin vain löydy, joten otin käyttöön suunnilleen sopivan kokoisen kattilan. Muutama tippa pikaliimaa ennen silitystä varmisti, ettei logo mene äheltäessä vinoon. Pitkällisen yrittelyn jälkeen tämäkin vaihe tuli kunnialla loppuunsa ja lätsä oli valmis. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka väri on kenties pykälän vaalea originaaliin verrattuna. Kiinnityksen pysyvyys selviää sitten tuonnempana käytön myötä.
