Olen viettänyt pari päivää tonkien Iltalehden näköisarkistoa tutkimushengessä. Tarkoituksena on selvittää, miten ja koska musta ammattilaisten halko ts. matkapuhelin muuttui kirjavan henkilökohtaiseksi laitteeksi. Rinnakkaisia kehityskulkuja sekä umpikujia on tullut vastaan jo suuri määrä, joten varhainen personointi on osoittautunut odotettua mutkikkaammaksi aiheeksi. Aihe ei ole itselleni yhtä nostalginen kuin kotitietokoneet, mutta olihan noita varhaisia GSM-kalikoita niin itselläni kuin kaveripiirissäkin runsaasti, eli vastaan on tullut useita “muistatkos vielä” -hetkiä. Seuraavaksi joitakin erikoisia tai hassuja poimintoja 30 vuoden takaa:
Kilpailupalkintona kalja-brändätty 2110 (1994).
Nokian roolia personoinnissa ei voi juuri ylikorostaa, sillä juuri nokialaisiin sai ensimmäisenä värikuoria, soittoääniä, näppäinmattoja ja operaattorilogoja. Vuosituhannen vaihteen täyteen ahdetut logo-soittoääni-sivut mainitsivat lähes poikkeuksetta vain Noksun malleja, joissa palvelu toimi. 2110 oli eräänlainen virstanpylväs soittoäänivalikoimineen ja (hankalasti) vaihdettavine värikuorineen, ja 5110 tunnetusti se huippusuosittu kansanpuhelin, jonka Xpress-on-kuoria vaihdettiin helposti oman maun mukaisiksi. Tässä vaiheessa annoin itsekin periksi ja vaihdoin 5110:aan, kun ei kilpailijoiden tuotteista ollut oikein mihinkään.
Höhö.
Logoista ja soittoäänistä pitäisi varmaan tehdä ihan oma tutkimuksensa, sillä nopeasti syntynyt (ja kadonnut) teollisuudenala oli olemukseltaan, sanotaanko, kirjava. Etenkin tarjolla olleissa operaattorilogoissa näkyi ihmiselämän moninaisuus, kun kuvien aihepiirit vaihtelivat söpöilystä jääkiekkojoukkueisiin ja vitseistä pikselitisseihin – jokaiselle jotakin. Älypuhelimia edeltäneiden vanhan koulun luurien viimeisiin innovaatioihin kuuluivat animoidut “näytönsäästäjät”, joita jokunen malli tuki.
Jopa Austin Powers suosittelee: Nokia 3210.
Nokian omat mainokset olivat jo varhain tunnistettavan tyylikkäitä, kliinisiä ja minimalistisia. Jälleenmyyjiä eivät moiset rajoitteet painaneet, jolloin saatettiin nähdä yllä olevan mukaisia kummajaisia. Autopuhelimen tai jyhkeän Mobiran stereotyyppinen käyttäjä oli työnsä takia liikkuva, aikaansa seuraava juppi/liikemies, mikä loi imago-ongelman, kun tuotetta haluttiin markkinoida laajemmille kansankerroksille. Lasten ja nuorten – tai heidän vanhempiensa – rahat kelpasivat hyvin alan toimijoille, mikä oli epäilemättä pääasiallinen trendien haistelun ja personointimahdollisuuksien tarjoamisen syy.
Metallinvärinen 8810 oli kallis trendituote, jonka lähettiläiksi värvättiin myös Ruotsin pop-tähdet.
Kännykän personoinnista erottuu tältä istumalta kolme eri kategoriaa: ulkoinen (korut, tarrat, rannelenkit, kotelot), integroitu (värikuoret, antennit, näppäinmatot) sekä ohjelmistopohjainen (soittoäänet, logot, näytönsäästäjät). Ulkoinen muokkaaminen on näistä kirjavin, sillä sitä edustavat yhtä lailla valmistajan myymät vyökotelot kuin se, että joku maalasi luurinsa kilikalipullolla eriväriseksi. Integroitu personointi on fyysistä sekin, mutta suunniteltua ja kontrolloidumpaa. Esimerkiksi värikuoria ei voi kohtuudella valmistaa kotikonstein ja laitteen pitää olla niitä varten suunniteltu. Ohjelmistopohjaiset ratkaisut ovat viime kädessä vain bittejä laitteen muistissa, joten niiden olemassaolo riippui samoin tiukasti valmistajasta – älypuhelimien vapaampaan ohjelmoitavuuteen ja muokattavuuteen asti.
Vaikka kesäntulo tuntuu loputtoman hitaalta ja tahmealta, olen ainakin aloittanut tuleviin reissuihin varustautumisen ajoissa. Trangiasta yli jäänyt alumiinikattila on jo naarmuilla ja kuhmuilla, mutta koska sillä on ollut yllättävän paljon käyttöä, päätin hankkia tilalle hiukan asiallisemman mallin, jossa olisi samalla kiehumista nopeuttava kansi ja erillisen rojun kuskaamista vähentävä integroitu kahva. Lidlin keittimen osoittauduttua katastrofiksi XXL laittoi Fire-Maplen Fms-102-keittimen sopivasti 15 euron tarjoukseen, joten myös sellainen ilmaantui kokoelman jatkeeksi.
TuliVaahtera Pidot K2, Furno ja Tarmo
Fire-Maple (eli FireMaple eli Fire Maple … koittakaa nyt päättää) Feast K2 maksaa reilun 30 euroa, mikä on ihan siedettävä summa kova-anodisoidusta ja teknisen coolilta näyttävästä potista. Titaani voisi olla materiaalina vielä parempi, mutta hinta on sitten helposti tuplat. Tavalliseen kattilaan verrattuna erikoisuutena on pohjaan integroitu lämmönlevitin, joka jakaa kaasuliekin muuten pistemäisen lämmön tasaisemmin pohjan alueelle. Saattaapa tuo hieman tuuleltakin suojata. Lievänä haittapuolena pohjan keskellä on iso aukko, johon keittimen kannake saattaa lipsahtaa. Käsiajastuksella en huomannut merkittävää eroa kiehumisen nopeudessa Trangian kattilaan verrattuna. Kahva on virityksen parhaita puolia: tukeva, lipsumaton ja se myös lukittuu paikalleen. Mukana seurasi jotakin lisäroinaa, kuten pesusieni, kaksi pikku muovikuppia ja riisinkaavin(!), joille tuskin löydän merkittävää käyttöä.
TuliVaahtera Fms-102 koteloineen
Fms-102 on retkikeitin mallia “normaali ruuvattava”. Pohjassa oleva kierre sopii tuttuun tapaan Lindal B188 -venttiiliin eli tavalliseen retkikaasupulloon. Kannakkeet taittuvat kuljetuksen ajaksi suuttimen kylkiin tilan säästämiseksi. Avoinnakin kannakkeet ovat aika pienet, joten keikkuminen on ihan realistinen uhka. Settiin sisältyy oranssi muovikotelo, joka voisi tilantarpeen huomioiden olla hiukan pienempikin – tällaisen keittimenhän nimenomaan pitäisi säästää tilaa repussa. Periaatteessa mukavana lisäominaisuutena Fire-Maplessa tulee pietsonaksu kaasun sytyttämiseen. Käytännössä sytyttimen kiinnike on aika hutera ja vääntyy helposti liian kauas tai liian lähelle suutinta. Toinen selvä heikkous on liekin lievä tehottomuus (keittotestissä meni peräti 2,5 minuuttia) ja herkkyys tuulelle, kun mitään suojaa ei ole. 15 euronsa väärti, mutta oikeasti kannattaa ostaa vaikkapa hyväksi havaittu Furno tai äveriäs MSR.
Monument Valley 3 ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta sain aikaiseksi sen pelaamisen vasta nyt. Aiemmat osat olivat normaalisti sovelluskaupasta ostettavia appiksia ja kauniita kelpo pulmapelejä. Muutoksen tuulet puhaltavat kuitenkin Monumenttilaaksossa, ja tällä erää julkaisijaksi vaihtui Netflix. Käänne on samalla sekä hyvä että huono asia: yhtäältä pelin saa kuukausitilauksellaan “ilmaiseksi”, ja toisaalta tilaus on pakko olla, jos aikoo tästä digitaaliviihteestä nauttia. Kirjautumisen vaatima – vaikka kenties vähäinen – vaiva oli yleisen kiireen lisäksi suurin syy, jonka vuoksi aloittamisessa kesti näin kauan. Vaan entäpä itse peli, lunastaako se odotukset?
Näkymiä sieltä täältä
Aiempia osia pelannut on kolmosen parissa heti kuin kotonaan: kauniit grafiikat, perspektiivitemput, kumiset sillat ja tolppien nostelut ovat tulleet jo varmasti tutuiksi. Tällä erää ohjastetaan Idan ja Ro:n sijasta Noor-nimistä pikkuhahmoa, millä ei sinänsä ole sanottavaa merkitystä, kun pääosassa on pulmanratkonta. Varsinaisena uutuutena sekaan on ujutettu purjeveneellä seilaamista saarten välillä. Veneily tuntuu valitettavasti turhalta ajantappamiselta, jonka sijaan olisin ottanut enemmän sitä perinteistä sisältöä. Tyhjänpäiväistä paikasta toiseen kävelyä on niin ikään mukana tarpeettoman paljon.
Netissä on valitettu myös Monument Valley 3:n helppoudesta, mistä olen täysin samaa mieltä. Parissa kentässä joutui oikeasti miettimään, mutta yleensä ne sai käveltyä tai kokeiltua läpi ilman sen suurempia ongelmia – saattaa toki olla, että vankka aiempi kokemus helpotti ratkontaa. Kymmenessä maailmassa on kussakin muutama ruutu, joten sisältöä ei ole tarjolla kovin paljon. Yksi lisäosa on sentään tullut jo ja pari lisää nähtäneen myöhemmin tänä vuonna. Kun paikoitellen tylsän kenttäsuunnittelun päälle lisätään vielä tekniset ongelmat (hidas päivitystaajuus, välillä kakova ääni ja haluttomasti toimiva ohjaus), niin huono jälkimaku tästä väistämättä jää.
Trangiaa sekä muita keittimiä on tullut kuskattua ympäri lähiseutuja aktiivisesti kohta vuosi ja tässä vaiheessa erilaiset retkikaasut ovat ehtineet käydä ainakin alustavasti tutuiksi. Siispä otetaan tähän väliin pieni pohdinta niiden toimivuudesta, hinnoista ja soveltuvuudesta – miksikään asiantuntijaksi en itseäni tituleeraa, mutta aiheesta ei tunnu olevan paljonkaan suorasanaista ei-kaupallista tietoa missään suomeksi. Merkkejähän on kymmeniä erilaisia, joten monenlaista on vielä näkemättä, vaikka toisaalta valmistajien määrä ei välttämättä yhtä suuri olekaan. Patruunoissa on merkistä riippumatta käytännössä samoja aineita hiukan eri suhteessa: butaania, isobutaania ja propaania.
Tavalliset 100- ja 230-grammaiset patruunat sekä Bilteman oma 300-grammainen versio.
Tavallisimpia kaupan hyllyltä löytyviä pulloja ovat 100- ja 230-grammaiset EN 417 -standardin mukaiset, joissa on päällä Lindal B188 -kierre (jota tosin kutsutaan hyvin usein EN 417:ksi). Vielä isompia 450-grammaisiakin myydään suhteellisen yleisesti, minkä lisäksi Biltemalla on omia 300-grammaisiaan ja niin edespäin. Nämä kaikki sopivat Trangiaan sekä useimpiin patruunan päälle ruuvattaviin keittimiin. Vanhan koulun keittimissä käytettiin puhkaistavia patruunoita, joihin pääsin vahingossa tutustumaan Lidlin halpiksen myötä; jatkossa kierrän (sic) moiset kaukaa. Pullon optimaalinen koko on niin sanotusti ihan ittestä kiinni: 100-grammainen on pieni ja kevyt kuskattava, kun taas isompi pullo kestää paljon pidempään, säästää rahaa ja nököttää maassa tukevammin. Omaan käyttööni 230-grammainen on ollut sopiva kompromissi.
Kaasun riittävyys on ainainen dilemma, johon löytyy netistä monenlaisia nyrkkisääntöjä. Perstuntuman perusteella 230-grammaisella saa kokkailtua noin viisi kertaa, riippuen toki ruokalajista, säästä ja keittimestä. Nuudelien tai pussikeiton laitteluun ei paljon kulu, kun taas lupsakka istuskelu hotpotin äärellä haukkaa pullon jo yksinään. Pelkkä vesi kannattaa keittää isolla liekillä nopeasti, kun taas muussa ruuanlaitossa tarpeettoman isolla posotus tietysti vain haaskaa kaasua.
Merkeistä itselleni tutuimmaksi on tullut Tarmo, joka edustaa hintahaitarin halvempaa päätä ja jota on helposti saatavilla lähimmältä Tokmannilta kuuden euron hintaan (Motonetissä vitosen). Tarmolla pärjäilee keväästä syksyyn, mutta viiden pakkasasteen tuolla puolen se ei enää palvele tehokkaasti. Tilannetta voi osittain helpottaa patruunapipolla, joka kuitenkaan ei ratkaise kaasuseoksen perimmäistä ongelmaa. Primuksen kauniin punainen Powergas ja Jetboilin Jetpower ovat nekin helposti hankittavia, kaupasta riippuen vähintään euron Tarmoa kalliimpia. Primus ei kylmässä vakuuttanut – talvikäyttöön myydään kalliimpaa ruskeaa versiota – siinä missä Jetboil ei ole vielä jättänyt pakkasillakaan tielle. Halvinta vaihtoehtoa etsivä voi suunnata Biltemaan, joka kaupittelee neljää 300-grammaista pulloa kelpo peruskaasua alle 16 euroon.
Bilteman Jalat(tm). Hyvin käytetyt kuusi euroa.
Vuoden varrella on tullut opittua sitä sun tätä pikku knoppia pullojen käsittelystä. Korkkia ei kannata jättää kiinni kylmästä tai kosteasta tullessa, sillä venttiili ruostuu. Primuksen ja Jetboilin korkeissa on tätä ajatellen pieni reikä, joka oletettavasti helpottaa kuivumista. Talvella voi olla järkevää pitää mukana kahta patruunaa, joista toista voi lämmitellä takin sisällä sillä aikaa, kun toinen hyytyy kylmässä. Päälle ruuvattavat polttimet ovat tunnetusti kiikkeriä etenkin 100-grammaisen pikkupullon kera tai pehmeällä maalla, mitä voi kompensoida pohjaan tulevilla jaloilla (ks. kuva). Irtokeitintä tai Trangian venttiiliä ei tarvitse kiertää voimansa tunnossa pulloon kiinni, koska se saattaa heikentää kaasun virtaamista.
Ahkeran eräjormailun sivutuotteena nurkkiin kertyy pian kasa hylsyjä, joista pitäisi päästä mieluummin eroon. Kaupat eivät niitä enää halua ottaa vastaan, vaikka patruunoita myyvätkin. Perinteinen ratkaisu eli patruunan puhkaisu ja sitten metalliromuun dumppaaminen on sekin sittemmin kielletty. Oikea vaihtoehto on viedä hylsyt vaarallisen jätteen keräykseen. Keräyspisteiden ohella jotkin kierrätyskeskukset ottavat patruunoita vastaan (esim. Kyläsaareen ne ovat kelvanneet), minkä lisäksi Sortti-keräysautot kiertävät kaupunkia pari kertaa vuodessa.
Parasta ennen -päiväyksensä tuolle puolen venytetty Cobra Kai tuli toivottavasti lopulliseen loppuunsa, kun Netflix julkaisi kuudennen kauden viimeisetkin jaksot. Pitihän nuo kompletistin katsoa, vaikka välillä katsomossa iski jo lievä tuskastuminen päälle. Käsittelen tässä könttänä kaikki loput kymmenen jaksoa eli mukana ovat myös edellisessä erässä julkaistut viisi kappaletta (6–10).
Ihan tavalliset karatekisat.
Parsheloonan kisoissa jatkuu käänteiden mylläkkä, joka huipentuu sinänsä viihdyttävään, mutta samalla älyttömään joukkotappeluun ja kuolemantapaukseen. Budolajien kai pitäisi tukeman harrastajiensa henkistä kasvua – ainakin Miyagi-san näin väitti. Roikkumaan jääneet jännitteet pitää toki saada ratkottua päähänlyönnin keinoin, joten uusi Sekai Taikai järkätään lyhyen kompuroinnin päätteeksi kotikentällä Ameriikan mantereella. Sekä Kreese että Silver tuntevat viikatemiehen lähestyvän, mikä aiheuttaa ensimmäisessä tunnontuskia ja jälkimmäisessä pakkomielteen voittaa mestaruus keinolla millä hyvänsä.
Sivussa on pyöriteltävä tavan vuoksi hiukan ihmissuhdesoppaa, opiskelemaan lähdön jännitystä ja putkahtaapa Johnnyn muksukin lopulta maailmaan. Katsojaa vaivaa koko ajan sellainen fiilis, että kaikkea mahdollista on tungettu mukaan sarjan lopun lähestyessä. Deus ex machina on laitettu vahvasti hyötykäyttöön, jotta kaikki juonenkäänteet saadaan varmasti ajoissa onnellisesti kasaan. Etenkin pari viimeistä jaksoa menevät tässä suhteessa jo höperön puolelle, kun paha saa palkkansa ja ihmissuhteiden kiemurat pikakelataan kuntoon. Jos jotain hyvää hakee, niin toiminta on sentään välillä näyttävää.
Kiusaaminen kasvattaa luonnetta, heh heh!
Kummallisena lopputulemana Jöhny palaa vanhaan koulukiusaajan rooliinsa Cobra Kain senseinä (ks. kuva). Onko sitten kyseessä elämän suuren pyörän pyörähdys vai filosofinen toteamus ihmisluonteen muuttumattomuudesta, mene ja tiedä. Daniel-san jatkaa puolestaan yhtä ulalla ja epäuskottavana kuin ennenkin. Toivon vakaasti, että tämä oli tässä, mutta spinoff-huhumyllyn perusteella vaikuttaa siltä, että jatkoa saatetaan vielä nähdä.
Lidlillä oli monenlaista halpaa eräroinaa tarjolla tällä viikolla, joten toki piti lähteä tonkimaan, jos jotain hyödyllistä tai ainakin “hyödyllistä” löytyisi tarvikelaatikon täytteeksi. Miesten vaelluskenkiä ei kummassakaan lähiliidelissäni ollut, mikä ei sinänsä ollut suuri menetys, kun käytössä on kunnolliset nahkaisetkin. Lähinnä kiinnosti, josko nuo olisivat kesäkäyttöön vähän hengittävämmät. Linkkari oli hintansa väärti – odotusti jäykähkö kiinakamis – ja puukko puolestaan yllättävän jämäkkä ja jopa terävä. Kiinnostavin hankinta oli kuitenkin Crivit-merkillä kymmenen euron hintaan myyty kaasukeitin.
Trangian kattilan koko natsaa hyvin, ehkei edes vahingossa.
Kuvat ja tuotekuvaus eivät juuri mitään laitteesta paljastaneet, joten ostaminen tapahtui käytännössä sokkona. Jossain ulkomaisella sivulla mainittiin sentään, että EN417-yhteensopivan pullon pitäisi sopia. Yleensähän se tarkoittaa, että poltin tai sen letku kierretään kaasupatruunan yläpäähän. Tuttu 230-grammainen patruuna ei suojan sisään mahtunut, joten hankin seuraavaksi ikävän kalliin 100-grammaisen Primuksen pullon … joka ei sekään sopinut. Lopulta verkkohakujen ja manuaalin tavaamisen perusteella alkoi valjeta, että tarvitaan “type 200” -patruuna eli vanhakantainen puhkaistava malli, jossa ei ole erillistä suutinta. Lidl niitä ei tietenkään itse myy eikä oikein mikään muukaan tuttu kaasukauppa. Lopulta Hertsikan Tokmanni pelasti päivän ja sopiva tuote löytyi.
“Type 200” ja en edes oikein tiedä mikä. Se tavallinen.
Kompurointien jälkeen pääsin lopulta testaamaan keittimen toimintaa. Patruunan puhkaisu pohjaa kiinni kiertämällä vaati jonkin verran käsivoimia, minkä lisäksi ihan pohjassa kaasua ei tuntunut tulevan suuttimesta ollenkaan. Pohjaa hiukan löysäämällä sekin ongelma korjaantui, ja tuttu kaasuliekki leimahti palamaan. Huonelämpötilassa standardi puoli litraa vettä kiehui minuutissa ja 50 sekunnissa, mikä on hieman Trangiaani parempi tulos – matala lämpötila ja tuuli pitää testata joskus tuonnempana käytännössä. Tämän jälkeen patruunaa ei enää voi poistaa keittimestä, vaan se on käytettävä ensin loppuun. Crivit SMX-CK2-01:n plussat ja miinukset:
+ Halpa hinta + Odottomattoman tehokas + Suuri ja helppo säätönuppi + Pysyy pystyssä tukevanoloisesti + Kattila istuu hyvin kannakkeilla + Kaulus toimii pikku tuulensuojana
– Yleinen muovisuus – Hankalasti saatavat kaasupullot – Suuri koko ja paino kierrettävään polttimeen verrattuna – Patruunaa ei voi irrottaa – Lievä epäilys siitä, vuotaako venttiili kaasua – Patruunan asentamisen hankaluus – Herkkä säätö – Kaulus pysyy pitkään kuumana käytön jälkeen – Sytyttäminen vaikeaa tavallisella sytkällä (paras yritellä kauluksen aukoista)
Kaikkiaan ei siis mikään loisto-ostos. Halvan hinnan vastapainoksi tulee liikaa haittapuolia koosta harvinaisiin kaasupulloihin, joten patruunaan ruuvattava keitin on tässä sarjassa järkevämpi hankinta. Saatan palailla asiaan vielä myöhemmin, kun pöntöstä on käytännön kokemuksia.
Keväästä syksyyn tulee käytettyä paljon lippiksiä, etenkin nykyään, kun tulee ulkoiltua enemmän. Pari kesää palvellut lätsä alkoi osoittaa jo kulahtamisen merkkejä, joten tilalle piti hiljalleen ruveta hankkimaan seuraavaa. Mutta entäpä, jos tällä erää jotain hieman erikoisempaa? Eräs elokuvahistorian tunnetuimpia lippiksiä lienee Alienissa nähty teknikko Samuel Brettin rähjäinen pääkapine, ja kun leffan vannoutunut fanipoika kerran olen, loksahtivat palat kohdalleen.
Right.
Ensinnä suuntasin tietysti koluamaan netin kauppapaikkoja, joista ei tuntunut tällä kertaa valitettavasti olevan apua. Jotkut replikat olivat törkeän huonoja, toiset väärän värisiä, joitakin ei saanut Suomeen asti tilattua, tai sitten hinta olisi noussut moneen kymmeneen euroon. Ihan sokkonakaan ei viitsi asusteita tilata, sillä koko ei välttämättä ole sopiva. Surkuttelu ei asiaa edistä, joten päätin väkästää hatun omin voimin. Zalandolta löytyi sopiva edullinen sininen lippis ja nettikaupoista ensin USCSS Nostromo -logo ja sitten vielä tarpeelliset kultaiset tammenlehvät.
Hyvähän tästä tuli!
Parin viikon jälkeen koristeet saapuivat postissa ja alkoi hartaasti odotettu kasailu. Sekä logo että tammenlehvät olivat silitettäviä, jottei tarvitsisi ryhtyä työlääseen ompelu-urakkaan. Aloitin ensinnä helpommilla osilla eli tammenlehvillä, joita sai painettua puupöytää vasten lujaa silitysraudalla. Netistä luetut ohjeet kahden pisteen lämmöstä ja 10 sekunnin silityksestä sai heittää oitis romukoppaan, sillä ne eivät riittäneet ollenkaan. Laitoin siis lisää onkaa ja ajelin raudalla merkkejä läpi moneen kertaan 15 sekunnin pysähdyksin, kunnes ne asettuivat.
Pelkäsin Nostromo-merkin olevan vaikea kiinnitettävä lippiksen pyöreän muodon vuoksi, enkä osunut väärään. Pään kokoinen pyöreä puupölli olisi ollut sopiva silitysalusta, mutta eihän sellaista taloudesta noin vain löydy, joten otin käyttöön suunnilleen sopivan kokoisen kattilan. Muutama tippa pikaliimaa ennen silitystä varmisti, ettei logo mene äheltäessä vinoon. Pitkällisen yrittelyn jälkeen tämäkin vaihe tuli kunnialla loppuunsa ja lätsä oli valmis. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, vaikka väri on kenties pykälän vaalea originaaliin verrattuna. Kiinnityksen pysyvyys selviää sitten tuonnempana käytön myötä.
Viikonloppuinen lounaskeikka suuntautui jälleen Boozembly-kallioille, joilla en olekaan ikinä käynyt tällaiseen vuodenaikaan. Lehdettömät puut tekivät paikasta ankean ja näkösuojattoman, toisin kuin yleensä tuolla ollessa. Ilmat eivät vielä oikein rohkaise mutkikkaaseen ruuanlaittoon, joten simppelinä retkiruokana palvelivat Ikean Huvudroll-feikkilihapyörykät sekä vekkuli aakkospasta, joka koostuu pikku kirjaimista. Ikea on tässä tuotteistuksessaan mielestäni onnistunut, ja pullaset kelpasivat hyvin jopa jälkikasvulle – firman varsinaiset kasvispullat sen sijaan ovat aika tylsiä ja mauttomia. Keittimiä tarvittiin ruokailun nopeuttamiseksi kaksi, mutta onhan näitä jo. Samalla tuli kokeiltua duossal-kattilan toimivuus ruuvattavan Furno 360 -keittimen kanssa.
Ikea-pullat ja kirjainpasta. Kuvassa myös Ikea-spork ja Ikea-lautasia.
Pieneksi teemaksi nousi lusikka-haarukka eli luha eli spork. Mukana oli vanhoja tuttuja Ikean versioita, jotka ovat ainakin edullisia, kestäviä ja konepestäviä, jos sitten enemmän lusikoita kuin haarukoita. Toisena vaihtoehtona oli muksuille aiemmin hankkimani isohko edullinen linkkuveitsi, jonka kyljistä voi vetää irti kohtuullisen kokoiset aterimet. Uutuutena puolestaan testipenkkiin päätyi juuri tuliaiseksi saamani, niin ikään linkkuveitsimäinen malli (ks. kuva), jonka saa puolitettua tarvittaessa kahdeksi eri aterimeksi. Palvelihan tuo, vaikka olikin raavaalle miehelle pykälän pieni. Verkossa ja retkeilyliikkeissä on tarjolla hulvaton määrä erilaisia sporkkeja, joten jokaiselle löytynee omaan makuun sopiva.
Lusikka-haarukka valmiina tositoimiin.
Odottelen jo hyvin kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä, sillä on tämä vaan eri laji kesällä, kun voi istuskella pitkän kaavan kautta ja yritellä kunnianhimoisempia ruokalajeja. Eräänlaisena rajapyykkinä olen pitänyt sitä, ettei reissulla enää tarvitsisi palella, mutta sitä ei ole vielä tänä vuonna saavutettu. Hetken ehti jo näyttää lupaavalta, kun lämpötila käväisi peräti 19 asteessa, vaan sittenpä palattiin pikaisesti tuulisiin nollakeleihin, joten jatketaan odottelua. Kevätkelit ovat tunnetusti hankalat siksikin, että auringossa kävellessä tulee helposti hiki, joka vaihtuu varjossa istuessa pian vilunväreiksi. Talvella hyödylliseksi osoittautunut huopainen patruunapipo näyttää muuten olevan näillä plussakeleillä enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä se eristää kylmän kaasupatruunan lämpimämmästä ulkoilmasta.
Maaliskuun keskeisin teema on ollut muutto Arabianrannasta Kalasatamaan. Monen tekijän summana tultiin siihen lopputulokseen, että kolmentoista vuoden jälkeen oli aika vaihtaa maisemaa. Hekalle alun perin muuttaessani ihmettelin firman huonoa mainetta ja näin konkarina puolestaan ymmärrän sitä jo varsin hyvin – eihän tuolla aikanaan edes ollut erityisen kurjaa. Kun rapistumisen, epäsiisteyden ja gettoutumisen päälle lisättiin hulppeat vuokrankorotukset, niin ei jäänyt enää todellisia syitä jäädä katselemaan tuota alamäkeä yhtään pidempään. Yläkerrasta kuuluva jytinä, ryntäily ja kirkuminen olivat osa arkeamme toista vuotta, eikä isännöitsijä katsonut asiaan tarpeelliseksi puuttua. Pihalle heitetyt täydet roskapussit ja yleisten tilojen vandalisointi olivat kuin koriste kakun päällä. White flight? Kenties, mutta ihan syystä.
80 kipaletta muuttolaatikkoja ja pahviset päälle.
Muuttaminen on joka tapauksessa järkyttävää hommaa pakkaamisineen, siivoamisineen, muuttoilmoituksineen sekä roinan kuskaamisineen, mutta tällä erää se ei edes riittänyt, sillä aiemmat asukit olivat asennelleet apinan raivolla seiniin koukkuja sekä hyllyjä ja maalanneet seiniä sinisiksi. Kirosin remontti-intoilijoita monen monta kertaa repiessäni proppuja irti ja etenkin maalatessani isoja seiniä kolmeen kertaan, että ne taas olivat alkuperäisessä värissä. Tästä tuli ainakin opittua se, että asunnonvaihdossa ei kannata olla höveli, vaan vaatia edellistä vuokralaista korjaamaan jälkensä, sillä muuten kaikki paska jää omalle vastuulle pois muuttaessa.
Uudessa kämpässä on uuden kämpän etuja: mainio sähkö/nettikaapelointi, induktioliesi, tuplajääkaappi, toimiva äänieristys, iso varastokoppi, mobiiliystävälliset ikkunat, lasitettu parveke ja lopultakin se oma sauna. Tässä kohdassa ei edes ole yläkerrassa toista asuntoa, vaan lähinnä varastokoppeja, joten menneen kaltainen meluhelvetti ei ole sikälikään todennäköinen. Lisäksi Redin putiikit ja töihin nopeasti kuskaava metro ovat lähellä. Jos Arabianrannasta jotain tulee ikävä, niin ulkoilumaastoja, etenkin kun Kalasataman alue koostuu tällä hetkellä lähinnä rähjäisestä joutomaasta ja tiiviisti vieri viereen rakennetuista kerrostaloista.
Muuton myötä lähellä sijaitsevat retkeilymaastot valitettavasti heikkenivät: yhdessä suunnassa on Mustikkamaa ja toisessa Arabian rantapuiston pusikoita, mutta Koskelan linnoitusalueelle, Pirunkalliolle, Viikkiin ym. ilmaantui kahden kilometrin lisämatka. Kättärinmäki on sentään suunnilleen yhtä kaukana kuin ennenkin. Tästä läheltä löytyi sentään uusi tuttavuus, Agroksenmäki, joka on periaatteessa hyvin lähellä, vaikka tietä pitkin kiertämällä kävelyä käytännössä tuleekin. Kyseessä on lähinnä puisto, jonka reunamilla on jyrkähköä kalliota ja sen verran suojaa, että kehtaa pystyttää Trangiansa.
Todelliset turmat
Talvella ei oikein veny kovin ihmeellisiin kokkailuihin, joten perjantailounas meni taas ihan kuivamuonalla. Leader Outdoor -pusseja olen kokeillut jo muutamaa erilaista, joten tällä erää testiin meni tarjouksesta löytynyt norskien vastaava Real Turmat -curry. Pussissa on kivikova briketti, joka aukaistessa hajoaa jauheeksi, riisiksi ja muiksi lisukkeiksi. Tuttuun tapaan pussi revitään auki, lisätään kiehuvaa vettä, sekoitetaan, suljetaan pussi ja annetaan tekeytyä 6–8 minuuttia – sekoittaminen kannattaa hoitaa tarkasti, sillä nurkkiin jää helposti kuivia jauhoisia kohtia. Asian Curry oli ihan positiivinen kokemus ja ateriaksi riittävän kokoinen. Näiden pussukoiden suurimmat varjopuolet ovat annoksesta syntyvä roskan määrä ja korkea hinta.
Toinen uutuus oli Tokmannilta hankittu reilun kympin pakki, jossa on kannen ja kattilan lisäksi välissä vielä teräslautanen. Tuotetietojen perusteella kattilaan pitäisi mahtua litra vettä, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä ennen kuin varmistin asian mittaamalla. Ei tuolla litraa voi keittää kerralla, mutta seitsemän desiä on ihan realistinen määrä. Sen verran kiikkerästi kattila keittimen päällä istui, että en lähtisi mitään mutkikkaita kokkailuja yrittämään. Jo pelkkä pastakin voisi olla jo hankala, kun taas pussikeitto vielä saattaisi onnistua. Kuvassa näkyvän, hyvin talvella palvelleen Jetpowerin jämät eivät jaksaneet koko urakkaa, joten loput keittelin Primuksen punaisella Power Gasilla, jota en olekaan tähän mennessä koskaan testannut. Nollakelissä ja viimassa tuntui jaksavan hyvin, joten eiköhän tuosta talvikäyttöönkin ole (Primuksen mukaan pitäisi riittää n. -10° asti).
