Olen täällä jo jonkun aikaa ihmetellyt Meksikon Vihreän puolueen linjaa — se kun tuntuu poikkeavan aika lailla eurooppalaisesta. Siinä missä eurovihreiden kampanjat perustuvat tyypillisesti nuorekkaan positiivisen muutoksen teemoihin, niin täällä vaalimainonta on aivan eri linjoilla. Vapaasti kääntämiäni otsikoita vaalimainonnasta: “Äiti tarvitsee lääkkeitä eikä meillä ole rahaa”, “Kuolemanrangaistus murhaajille” ja “Rohkeutta on päästää lapsesi murhaaja vapaaksi”. Eli vedotaan ihmisten pelkoon. Kuolemanrangaistuksen puolustaminen ja suorastaan vaatiminen (Meksikossa sitä ei ole ainakaan toistaiseksi olemassa) on dramaattinen poikkeus yleisestä vihreiden puolueiden linjasta. Mitään ympäristönsuojeluun viittaavaa en ole mainonnassa nähnyt.
Mistä sitten moinen ero? Asiasta kotipiirissä keskusteltuani sain kuulla sellaista näkökulmaa, jonka mukaan rahakkaiden rikollisten on helppo ostaa itsensä vapaaksi vankilasta, jonka takia kuolemantuomio olisi ainoa toimiva rangaistus. Meksikossa sosiaalista kuilua ja köyhyyttä on riittämiin, joten ympäristöteemoilla on toistaiseksi vähän painoarvoa. Päivittäin näkemäni perusteella meksikolaisilla ei muutenkaan ole järin suurta kiinnostusta tai ymmärrystä kauniin luontonsa varjeluun — kenties sellaista aletaan miettiä vasta siinä vaiheessa, kun edes perusasiat ovat kunnossa.
Wikipedian artikkeli valaa vähän lisävaloa puolueen olemukseen. Täkäläinen politiikka on muutenkin sotkuista ja skandaalien värittämää ja niinpä Meksikon vihreilläkin on ollut omat nepotismi- sekä lahjussotkunsa kuten useimmilla muillakin puolueilla. Viimeisissä vaaleissa Vihreät ovat olleet vaaliliitossa oikeistopuolueiden kanssa, mikä sekin kotimaan perspektiivistä katsottuna on poikkeuksellista: meillä päin kun vihreät ovat sosiaalipoliittisissa asioissa tyypillisesti enemmän vasemmalle kallellaan, vaikka etäisyyttä muuten pidetäänkin.
May 11th, 2009
Nuo influenssauhan takia pidettävät hengityssuojaimet ovat kiinnostavia kapistuksia. Niistä on tullut tavallaan koko epidemian symboli: jokainen aiheesta näytetty uutiskuva sisältää 100% varmuudella ihmisiä maskit naamalla. Muuten niin turhasta esineestä tuli yhtäkkiä haluttu ja tarpeellinen yhdessä yössä eikä niitä helpolla ole apteekeista saanut enää kahteen viikkoon. Pidetään bakteerit ja virukset pihalla elimistöstä peittämällä suu ja nenä — mitä muuta pitäisi vielä peittää? Miten hallitus on hoitanut kriisin? Onko kansalaisilta peitetty silmät ja korvat vai kävikö niin itse poliitikoille? Peitettyjen kasvojen ilmeettömyys ja persoonattomuus on vaikuttava ilmiö sekin: kun katsoo metrossa vastapäistä penkkiriviä ja näkee rivin peitettyjä kasvoja sitä itsekin vetäytyy samalla tavoin oman naamionsa suojaan.
Teimmepä Delian kanssa aiheesta pienen kuvallisen kokeilun.
May 9th, 2009
Marshall McLuhanin Understanding Media — The Extensions of Man on toki jokaisen uusmediahihhulin luettava läpi ja parin viikon urakoinnilla sainkin velvollisuuden täytettyä (359 sivua). Kirja ei sinänsä ole mutkikasta tekstiä, mutta sen sisältämien ajatusten määrä on hengästyttävä, mikä hidastaa lukemista. Alun perin opus ilmestyi 1964 ja oma versioni oli vuoden 1994 painos.
“The Medium Is the Message” ja “globaali kylä” lienevät monille jo käsitteinä tuttuja. Toistuva teema onkin se, kuinka eri mediat ovat vaikuttaneet ihmiskunnan historiaan: kirjanpainotaito synnytti nationalismin ja nykyaikainen sähköinen media puolestaan pienentää maailmaa ja rikkoo kirjallis-lineaarisen maailmankuvan. Kirjan nimen mukaisesti McLuhan pitää kaikkia medioita ihmisruumiin jatkeina ja samalla myös ruumiintoimintojen korvaajina, amputaationa. Monenlaista historiallista murrosta laitetaan juurikin kehittyvien medioiden piikkiin — historioitsija voisi katsoa asioita hyvinkin eri tavalla. Toisaalta McLuhan määrittelee mediaksi niin kellot, aseet kuin kulkupelitkin, mikä selventää muuten oudolta vaikuttavaa väitettä.
Ihan kaikesta ei voi olla samaa mieltä eikä tarvitsekaan. Mediatyyppien jakaminen ronskisti kylmiin ja kuumiin ei sittenkään vakuuta, vaikka perusteluja tuleekin monessa kohtaa. Esimerkiksi elokuva on kuuma media kun taas televisio on kylmä — näiden kahden välillä McLuhan näkee dramaattisen eron. Monessakin käänteessä saadaan kuulla länsimaisen ihmisen kyvyttömyydestä sopeutua, ymmärtämättömyydestä jne. siinä missä primitiivisiä kansakuntia pyritään ymmärtämään joka suhteessa. Kaiken kaikkiaan kirjoittaja sinkoaa ilmaan niin paljon ajatuksia, että niiden oikeellisuudesta ei voi vakuuttua yhden lukemisen perusteella: jotkin suuret väitteet ovat selvästi perusteltuja, kun taas osa tuntuu mutu-heitoilta.
Yritin funtsia lukemisen aikana, onko McLuhan teknologisen determinismin kannalla. Ensi ajattelulla näin vaikuttaisi olevankin, sillä tarkoittaahan koko slogankin sitä, että uusi media aiheuttaa väistämättä yhteiskunnallisen muutoksen riippumatta sen sisällöstä tai suunnitellusta käyttötarpeesta. Toisaalta useassa paikassa mainitaan myös se, että keksinnöt eivät synny tyhjiössä itsestään, mikä pehmentää jyrkintä determinismiä.
May 8th, 2009
Onhan näitä lintuinfluenssoja sekä suu- ja sorkkatautiepidemioita sun muita ollut ihan hiljattainkin, mutta kaikille niille on ollut yhteistä se, että ne tapahtuvat jossain siellä kaukana eivätkä kosketa omaa lähipiiriä. Nyt olen kuitenkin itse juuri jossain siellä kaukana. Kuten olette varmaan kaikki lukeneet, Meksikossa on meneillään sikainfluenssaepidemia ja tällä hetkellä kuolleita on jo yli 80. Pääosa sairastuneista on ollut Mexico Cityssä ja San Luis Potosissa, mutta tilanne on edelleen päällä eikä sen todellisesta laajuudesta ole vielä tietoa.
Itse asustan Cuernavacassa, joka on vielä ilmeisesti säästynyt. Sekalaisten velvollisuuksien takia tuli kuitenkin vietettyä viikko sitten ja tänä viikonloppuna jokunen päivä Mexico Cityssä — viikko sitten koko influenssasta ei vielä julkisesti puhuttu mitään. Tämän viikon loppupuolella jotain tietoa alkoi jo tulla tiedotusvälineisiin ja perjantaina televisiosta tuli jatkuvaa lähetystä aiheesta. Silti vielä perjantaina hengityssuojaimet olivat harvinainen näky. Lauantaina tiedotus ja jakelu olivat jo lähteneet paremmin käyntiin ja noin puolella ihmisistä oli jo suojain. Apteekeista ne olivat monin paikoin loppu, mutta niitä jaeltiin myös ilmaiseksi tärkeimmillä metroasemilla ja bussissa. Mitään varsinaista paniikkia en huomannut, mutta normaalisti vilkas kaupunki vaikutti normaalia hiljaisemmalta ja koulut sekä useita työpaikkoja oli suljettu.
Viikon päästä pitäisi taas käydä Mexico Cityssä. Seurailemme tilanteen kehittymistä ja ainakin ne hengityssuojat on jo varattu valmiiksi tällä kertaa.
April 27th, 2009
Blogin kommentteihin tuli sen verran tyrnästi spammia, että asensin kokeeksi Math Comment Spam Protection -plugarin. Katsotaan, osaavatko botit jo kiertää tämän tukkeen. Aiemmin olen yrittänyt spamhost-listoilla ja avainsanoilla, mutta ne eivät riitä. Merkintöjä kommentoiviltakin vaaditaan kymmentä pienempien lukujen yhteenlaskutaito jatkossa.
April 18th, 2009
Kirjoitin Alkolle asiakaspalautetta tequilavalikoimasta ja muutaman viikon jälkeen sain oikein vastauksenkin. Hieman ympäripyöreä korporaatiovastaus, mutta valotti kuitenkin Alkon toimintatapaa ja mikä parasta, sain vinkkejä tilausvalikoiman tuotteista, joiden joukossa on mielenkiintoisia tuotteita (toki melko räväköillä hinnoilla). Firman käytännön mukaan tuotteita ei voi poistaa valikoimista niin kauan kuin niiden minimikysyntäraja ylittyy. Myös laatuongelmien perusteella tuote voidaan poistaa — itse laittaisin nuo Sauzat ja Sierrat kroonisen laatuongelman piikkiin 🙂 Kohennusta valikoimissa on toki hiukan tapahtunut: Olmeca ja Espolón ovat tuoreita tulokkaita, mutta vielä on paljon matkaa jäljellä. Tässä vielä lista postissa mainituista tilausvalikoiman tuotteista hintoineen. Kaikki 0,7l pulloja:
- Garcia Tequila Blanco Lemon (25,70e)
- El Jimador Blanco (29,70e)
- El Jimador Reposado (31,60e)
- Sierra Antiguo (39,30e) — tätä on ollut myös Ruoholahden Alkossa ihan hyllyssä
- Los Tres Tonos Reposado (47,30e)
- Gran Patrón Burdeos (383,60e!) — tätä saa vain Arkadian hifi-Alkosta
Erityisesti lämmittää tuo El Jimador Reposadon saatavuus, olen siihen ehtinyt jo tykästyä. Täällä Meksikossa samankokoinen pullo maksaa viisi euroa, että pykälän helpompi sitä on tietysti ostaa.
April 17th, 2009
Luettujen pinoon päätyi tällä kertaa Oliver Graun toimittama Media Art Histories (2007). Kyseessä on sekalainen esseekokoelma alan asiantuntijoilta: teemat pyörivät mediataiteen esihistorian, koneellisen taiteeen ja visuaalisuuden ympärillä. Luin kirjan jokseenkin valikoiden, kun osa aiheista ei sivunnut omia mielenkiinnonaiheitani. Teos ei ollut muutenkaan ongelmia vailla — monet maestrot kun olivat rykäisseet mukaan jonkun hieman löysähkön pohdiskelman, jossa toistettiin vanhoja tuttuja teemoja tai sitten lähestyttiin maailmojasyleileviä ongelmia, joita ei yhden esseen sivumäärässä ratkaista. Sekalaisia osumia sentään löytyi:
- Peter Weibelin tekemät rinnastukset algoritmisen taiteen ja op/kineettisen taiteen välillä.
- Edward A. Shankenin hahmotelma mediataiteen luokittelumenetelmäksi.
- Ryszard W. Kluszczynskin havainnot aiempien taidemuotojen ja uuden median vuorovaikutuksesta (jota on toki vielä enemmän vatvonut Manovich).
- Christiane Paulin näkökulmat digitaalisen taiteen historian säilyttämiseen.
- W. J. T. Mitchellin pohdinnat siitä, kuinka mikään taidemuoto ei perustu puhtaasti yhteen aistiin — erityisenä kritisoinnin kohteena visuaalisuus. Jatkaa McLuhanin jalanjäljissä.
- Douglas Kahnin essee, jossa käsitellään historiallisesta näkökulmasta teknisten rajoitusten ja taiteellisen ilmaisun suhdetta.
April 16th, 2009
Hyödyllisemmän tekemisen sijasta virittelin tänään eMacin Mac-on-Linuxiin Mac OS 9:n. Siinä missä OS X jotenkin toimi, ainakin sinne päin ja hieman hitaasti, niin vanhempi käyttisversio on puolestaan lähes 100% aito kokemus. Kaikki lähti toimimaan helposti, mitä nyt piti vaihtaa paikasta /usr/share/mol/config/molrc.post openbios muotoon of. Olin jo aiemmin tehnyt grafiikkatilat OS X:ää varten ja samat toimivat tuossakin heti. 16-bittisen grafiikkatilan bitit ovat jotenkin väärin, mutta miljoonilla väreillä — joita muutenkin tulisi käytettyä — en huomannut mitään ongelmia. Viimeinen kompastuskivi oli äänien puuttuminen, mutta MOLAudion asentamalla ja ulostulon valitsemalla sekin ratkesi. Ctrl-alt-F7/F8 vaihtaa näppärästi Linuxin ja OS 9:n välillä.
Kokonaan toinen kysymys onkin, tekeekö käyttiksellä enää mitään edes lelumielessä. Puutelistalla ovat mm. aito moniajo, muistinsuojaus ja komentorivi. Jotkin vanhat ohjelmat kuten Photoshop tai Freehand saattaisivat olla vielä käyttökelpoisia, mutta esim. www-selaimet ovat jo ikävästi ammoisia versioita. Tuorein löytämäni oli iCab, joka on kuitenkin shareware eikä muutenkaan ihan kaikessa pärjää tuoreille selaimille. Sillä kuitenkin sain luvan pärjäillä. Paljon huonompi kokemus olikin sitten C/C++-kehitysympäristö Macintosh Programmer’s Workshop (MPW), jolla yrittelin epäonnistuneesti kääntää edes yksinkertaista SDL-testiohjelmaa. Linkkaus ei tunnu menevän millään läpi ja koko ympäristö on logiikaltaan varsin häiriintynyt; sieltä terminaalin ja graafisen käyttöliittymän välimaastosta, molempien huonoja puolia keräillen. Esim. make-komento ei suinkaan käännä mitään, vaan pelkästään tulostaa komennot ruudulle. Käskyn antamiseksi ei riitä enter, vaan tarvitaan omppu-enter jne. jne. Tuosta on aikanaan pyydetty jopa ihan rahaa, nykyään MPW:n voi ladata ilmaiseksi.
edit: nyt meni kyllä lopullisesti käämit tuon MPW:n kanssa. Kun rupesin saamaan Makefilet kuntoon, niin seuraavaksi tuli näpeille kääntäjän rajoitusten suunnasta. Merkkijonon maksimikoko on 16 kilotavua ja vaikka annoin ohjelmalle gigan muistia käyttöön se ei pystynyt kääntämään edes nuhaista seitsemän megan C-tiedostoa.
April 3rd, 2009
Qemu ei jaksa ja VirtualBox ei tahdo, joten koitin sitten kolmatta vaihtoehtoa. Sopivan buutti-cd:n valitsemalla BeOS 5 PE Max Edition lähtikin käyntiin VMWare Playerin alta Linuxissa. Ensinnä yrittelin Server-versiolla, mutta se ei tahtonut toimia Debian Testingissä millään kohtuullisella säätämisellä. Playerillähän ei voi tehdä virtuaalikoneita eikä levytiedostoja, mutta netistä löytyi apu helposti: EasyVMX:llä täytetään webbilomake ja se luo lennossa zipin, jossa on kaikki tarpeellinen. Äänet kakovat hieman tässäkin, mutta se saattaa johtua tuosta kurjasta usb-äänikalikasta ja ALSAsta. Grafiikkatila tuli kauniisti VMWarelta ja sain BeOSin koko ruudulle natiivilla 1280×800-tarkkuudella. Näppäimistö vähän sinne päin, mutta riitti perussetin porttaamiseen ja testaamiseen. Virtuaalinen verkkokortti toimi raivostuttavan huonosti (jostain syystä vmxnet-ajuri ei latautunut BeOSissa) ja niinpä jouduin pahimmillaan splittaamaan valmiit paketit megan palasiksi niiden lähettämiseksi verkon kautta. Scp ei edes yrittänyt toimia.
April 1st, 2009
Uusimpana tulokkaana luettujen läjään siirtyi Lev Manovichin The Language of New Media, joka olisi muutenkin pitänyt lukea luultavasti jo aikapäiviä sitten. Kirja on kohtuullisen tuore, vuodelta 2001, joten sitä ei tarvi ajatella minään pelkkänä historiallisena merkkipaaluna vaan asioiden voi katsoa olevan vielä ajankohtaisia, vaikkei Internetin nykyilmiöistä vielä tuolloin ollutkaan tietoa. Manovich käsittelee uuden median ilmiöitä pääosin kuvallisen kerronnan perspektiivistä ja ennen kaikkea historiallisessa perspektiivissä. Sekalaisten havaintojen lisäksi ehkä juuri tuo historian käsittelytapa on se, mitä voisin itsekin hyödyntää. Kirja on kohtuullisen helppolukuinen ja asiat on mitä ilmeisimmin tarkoitus selittää lukijalle, joten se sopii vähemmänkin tekniselle lukijalle.
Manovichilla on epäilemättä iso luettujen kirjojen kasa kotona, sillä viittauksia satelee niin taidehistorian, tekniikan kuin sosiologiankin suuntaan. Hän on elänyt nuoruutensa ja opiskeluaikansa Neuvostoliitossa, mikä antaa mielenkiintoista perspektiiviä aiheeseen: pioneerien joukossa näkyy länsinimien lisäksi myös Itä-Euroopan nimiä, joiden arvoa ei välttämättä ole lännessä tunnustettu. Suurta hehkutusta saa mm. avantgardisti Dziga Vertov, jonka Man With a Movie Camera toimii esimerkkinä monenlaisesta kuvallisesta kerronnasta koko kirjan ajan. Uuden median kerrontaa ja kuvallista ilmaisua verrataan muun muassa renessanssimaalareihin, montaasitaiteeseen, teatteriin ja elokuvaan.
Etenkin elokuva tuntuu olvan Manovichille rakas aihe ja sanoma tuntuukin olevan pelkistetysti se, että kaikki uuden median ilmaisukeinot on nähty jo jonkun aikakauden elokuvissa. Kirjoittajan rinnastuksen mukaan ohjelmointi on uuden median kontekstissa narratiivin tekemistä ja data/tietokanta puolestaan narratiivin tarvitsemaa materiaalia. Useat uuden median artefaktit kuten www:n Manovich luokittelee tietokannoiksi vailla narratiivia ja hierarkiaa. Monenlaisia muitakin hyviä havaintoja tulee vastaan matkan varrella: neliskulmaisen näytön pitkä historia alkaen maalaustaiteesta, digitaalisen tiedon loputon muokattavuus ja vanhan materiaalin postmoderni uudelleenkäyttö.
March 31st, 2009
Next Posts
Previous Posts