En ole vieläkään jaksanut ratkoa aivan kunnolla Applen pikkunäppiksen ja oman Mac-henkisen näppäinkartan ongelmia, mutta tässä ainakin vähän parannettu versio, joka on luotettavampi ja huomattavasti nopeampi kuin vanha xmodmap-pohjainen ratkaisu. Näppäinkartan saa ladattua seuraavasti:
xkbcomp apple-fin-small.xkm :0
Tämän jälkeen altin kanssa saa Mac-tyylisesti erikoismerkit, kuten {}[]\|. Päällekkäisyyden välttämiseksi PC-alt taas on mäpätty command-nappiin. Euron saa alt-e:llä ja omana pikku lisäyksenä alt-miinuksella n-dashin (–) sekä alt-shift-miinuksella m-dashin (—). Keskeisin tiedosto on apple-fin-small.xkm, ja omia muutoksia voi puolestaan tehdä tekstimuotoiseen versioon apple-fin-small.dump, jonka xkbcomp kääntää jälleen xkm:ksi.
Applen paras näppäimistö ikinä. Piste. Apple’s best keyboard ever. Period.
Apple’s mini keyboards (A1242/A1314/A1255) and the Finnish keymap once more
I can’t say that I’ve yet completely solved the challenges of the Apple mini keyboard and a custom Mac-style Finnish layout, but at least this new solution works more reliably and much faster than the old xmodmap-based one. See the commands and files above. The most evident change is that you get special characters, such as {}[]\|, using the alt key, and the PC style alt is mapped to the command key.
Vuosia luotettavasti — ainakin kohtuuden rajoissa — toiminut DOSBox jätti ns. tielle tällä viikolla. Isolla tehopöntöllä ja Nvidian näyttiksellä en huomannut mitään ongelmia, mutta läppärin integroidulla tulikin outoa käytöstä koko näytön tilassa: hiiren kursori välkkyy noin kerran sekunnissa ärsyttävästi keskellä ikkunaa. Googlailun perusteella vika saattaa olla X:n ja SDL 1.2:n yhteispelissä, mutta mene ja tiedä. Yritin ratkoa ongelmaa monin keinoin asentamalla ja kääntämällä erilaisia forkkeja. Tässä tuloksia:
Alkuperäinen DOSBox 0.74: Ongelman saa tavallaan “ratkaistua” heiluttelemalla hiljalleen hiirtä, minkä ei todellakaan pitäisi olla tarpeen. Forkeissa on kaikenlaisia uusia hienouksia, joita tästä hiukan jämähtäneestä vakkarista puuttuu. Vakio-poksissa toimivat toisaalta äänet parhaiten kaikista kokeilemistani versioista. Erilaisten grafiikkavaihtoehtojen (surface, OpenGL, overlay) vaihtelu ei tunnu vaikuttavan asiaan.
DOSBox Staging: Tämän ainakin pitäisi olla uusi ja hieno SDL2-pohjainen versio, mutta äänet toimivat jostain syystä aika satunnaisesti. Omissa demoissa niin SB- kuin GUS-äänetkin pysyivät mykkinä. Hiiren välkkyminen on sentään korjattu. Sorsa ei edes kääntynyt, kiitos uuden käännösympäristön.
DOSBox-X: Tässäkin on kaikenlaisia uutuuksia, kuten jokseenkin kätevät menut. Näppäinoikotiet on jostain syystä pistetty nekin uusiksi. Ääniä kyllä kuuluu, mutta ne rapsuvat ja pätkivät aivan liikaa, vaikka bufferin pituutta kasvattaisi kuinka. Pointteri ei ainakaan räpsy ja skaalaus toimii paremmin kuin vakkarissa.
Osa ääniongelmista ja hidasteluista liittynee läppärin hitauteen, vaikka luulisi i5-6300U:n nyt jotain jaksavan — isolla pöntöllä kaikki toimii paremmin, mikä osaltaan lienee Nvidian näyttiksen ja ajurien ansiota. DOSBox Staging pysyy valitettavasti yhtä mykkänä molemmilla. Näyttää siis siltä, että demot pitää viikonloppuna ajaa vakio-laatikolla ja heilutella hiirtä…
Perheeseen tuli kesällä hankittua satunnaista soittelutreeniä varten edullisemman pään Casion CT-S100-urku, jolla on rääkätty korvia jo parin kuukauden ajan ihan onnistuneesti — onneksi laitteessa on myös kuulokemahdollisuus. Kotikotona 1990-luvulla olleeseen Casion urkuun verrattuna nämä nykyvärkit ovat varsin käteviä ja monipuolisia: instrumentteja on toistasataa, asetuksia voi säätää monipuolisesti, mukana tulee nuottiteline ja saapa laudan kiinni jopa tietokoneeseen USB-MIDIn kautta.
Simppeli ulkonäkö pettää.
MIDI-mahdollisuus oli jäänyt kutkuttamaan mieltäni, ja tänään lopulta löytyi sopiva hetki räpeltää sen äärellä. Casio ei ominaisuutta juuri mainosta, eikä CT-S100 ole periaatteessa General MIDI -yhteensopivakaan, mutta “mitäs jos?” -hengessä päätin silti kokeilla, mitä ScummVM:n MIDI-ulostus sanoisi. Micro-USB-kaapeli tietokoneeseen kiinni ja kokeilemaan. Säätöjä ei paljon tarvittu:
Näinkin mutkikasta!
The Secret of Monkey Island mainioine biiseinen oli luonteva testikohde. Alun perin peli on tukenut Rolandin MT-32:ta, joka ei sekään ole General MIDI -laite, mutta ilmeisesti riittävän lähellä, jotta ScummVM pystyy mäppäämään instrumentit suunnilleen oikeiksi. Suuri oli hämmästykseni, kun Mankin tunnari kajahti soimaan urusta ilman sen suurempia ongelmia 🙂 CT-S100 siis lienee käytännössä oikeasti pitkälti GM-kykyinen — varmaankin jotain efektejä tai instrumentteja puuttuu. Midi-biisejä voi soitella helposti asentamalla pmidin:
pmidi -p 28:0 barimyst.mid
Yllä olevat numerot saa selville ajamalla komennon aconnect -i. Näpellän Casion äärellä varmaan jatkossa lisääkin, sillä ainakaan toistaiseksi ZynAddSubFX ja MilkyTracker eivät suostuneet ottamaan nuotteja vastaan kiipparilta. Ratkaisu olisi luultavasti JACK, jonka kanssa taannoiset kokemukset ovat olleet hieman sekalaisia. Toinen kokeilemisen arvoinen viritys olisi kytkeä urku USB-pulikan kautta iPadiin ja GarageBandiin. Postailen lisää, jos jotain uutta ilmenee.
Humble Bundlesta tärppäsi taas Steamiin täytettä (en enää kuvittelekaan saavani kaikkia pelejä edes kokeiltua). Tällä erää kasassa oli aidosti kiinnostavakin tekele, nimittäin Lumino Cityvuodelta 2014. Pelin edeltäjä, Lume, oli aikanaan hieman tapetilla, sillä olihan sen grafiikat tehty – enimmäkseen – oikeista esineistä rakentelemalla. Lumino City jatkaa samoilla linjoilla, eli tilpehööriä on saksittu ja liimailtu olan takaa realistisen lopputuloksen saamiseksi:
Leikkaa ja liimaa.
Persoonallisen kuorensa alla Kitu on viime kädessä hyvinkin tavallinen point’n’click-seikkailu, jossa ratkotaan pikku pulmia ja kuskataan roinaa paikasta toiseen. Päähenkilö, Lumi-niminen tyllerö, on kadottanut faarinsa, jota tietysti pitää lähteä etsimään. Rattaita asetellaan, piuhoja kytketään, avaimia etsitään ja sen sellaista tuttua peruskauraa. Jumiin jäänyt seikkailija voi hakea apuja Lumin mukanaan kuskaamasta vinkkikirjasta. Eräs hauskimpia tehtäviä oli vanhan tietokoneen käyttö reikäkorteilla, vaikka se ei ehkä temaattisesti täysin luontevasti peliin istunutkaan.
Laserleikkuri on huhkinut, mutta mikä tuo metallipurkki lienee?
Olihan tuosta lomalaisen yhdeksi iltapäiväksi viihdettä, mutta kovin suurta innostusta en kokenut missään vaiheessa. Pulmien vaikeustaso on viilattu kohtuullisen järkeväksi, joten ainoastaan yhdessä kohdassa piti turvautua oppaan vinkkeihin. Jokunen tehtävä lipsahti muista syistä tuskallisen puolelle: vaikka idea olikin jo selvillä, tarvittiin joko pikkutarkkaa nyherrystä tai puhdasta raatamista hiiren varressa (näitä olivat esimerkiksi morsetus, postien lajittelu ja flipperin räpellys). Lievää bugitusta näkyi silloin tällöin ja yhden kerran peli kosahti kokonaan. En usko, että kyse oli tässä tapauksessa edes Protonista, vaan jotain oikeita bugeja on jäänyt sekaan. Kontrollitkaan eivät ole kaikin ajoin kovin tiukat, vaan klikkailu on turhan tarkkaa ja harvakseltaan jopa lägistä. Ei Lumino City mikään ryppyotsainen tekele ole, mutta huumori olisi – onnistuessaan – piristänyt muuten hieman kuivaksi jäävää haahuilua. 3/5.
Terpan postauksesta innoittuneena päätin itsekin kirjoittaa jotain kokemuksiani The Kilobyte’s Gambitia vastaan mittelystä. Pienestä kilotavun koostaan huolimatta engine ei ole ihan helppo voitettava, etenkin kun se pelaa aika kummallisesti useimpiin ihmisiin verrattuna. Viimeisimmistä viidestätoista pelistä olen voittanut kolmetoista ja tasapelejä on tullut kaksi, joten uskoisin, että aika varma resepti alkaa olla kasassa. Toki edelleen on tarpeen pelata tarkasti, sillä Beth rokottaa kyllä ainakin pahimmista virheistä vääjäämättä. Perusveivini lähtee liikkeelle tukevalla Lontoon systeemillä, jota pelaan muutenkin valkoisilla. Seuraavaksi odotellaan, sössiikö kone heti avauksessa yhden kuningaslaidan sotilaan, kuten tässä on käynyt:
“CGA”-palikkamössöstä on välillä hieman vaikea erottaa nappeja toisistaan (kuningas/daami ja lähetti/sotilas etenkin).
Kuten kuvasta näkyy, keskelle (e5) on jäänyt hyödyllinen reikä, johon voi läntätä ratsun. Ratsun voi tarvittaessa vaihtaa pois puolustuksen heikentämiseksi ja kierrättää toisen samaan ruutuun. Kuningas on lähtenyt seilaamaan keskelle lautaa, jolloin Amerikan päihdeongelmainen ihmelapsi on menettänyt samalla tornitusoikeutensa. Oma kuningasasema näyttää turvalliselta, etenkin kun Bethin lähetti on omien sotilaiden takana jumissa eikä kuningatarkaan hetkeen hyökkäämään pääse. Toisinaan laidasta pääsee vaihtamaan lisäksi lähettinsä shakilla torniin, mutta ei enää tässä tapauksessa. Seuraavaksi yritän avata kuningatarlaidan, mihin engine aina suostuukin ja vaihtaa samalla tornit, mikä puolestaan päästää valkean kuningattaren laitaa pitkin hyökkäämään.
Vielä kootusti joitakin Kilotavun gambiitin heikkouksia, joista olen onnistunut saamaan pientä tai jopa ratkaisevaa etua:
Beth ei näe kovin monen siirron päähän, joten se ei lähde ajoissa pysäyttämään korottujia tai osaa varoa muutaman siirron sommitelmia
Jos lyönnin voi tehdä usealla eri napilla, Beth lyö ensisijaisesti kuninkaalla, mikä ajaa kurkon huonompaan paikkaan
Beth ei pelaa kovin hyökkäävästi, esim. kuningashyökkäykset ovat harvinaisia
Sotilaita saa usein ilmaiseksi ainakin yhden Lontoon systeemillä – en ole juuri muita avauksia kokeillutkaan
Bethin avauspeli on pääosin sotilaantyöntelyä, jolloin asemaan jää reikiä etenkin ratsuille
Beth ei juuri koskaan tornita (ainakaan itse en ole nähnyt moista kertaakaan)
Häviöksi kääntyneessäkin pelissä saattaa vielä löytyä tilanne, jossa Beth ryhtyy toistamaan samoja siirtoja loputtomasti, millä saa aikaan yhden sortin “tasapelin”
Toisaalta Neuvostoliiton shakkikoneiston kukistajalla on joitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä virheistä huolimatta hankalan vastustajan: jos tarjolla on haarukoita tai roikkuvia nappeja, niin ne kyllä huomataan armottomasti. Sotilaantyöntelyä vastaan pitää pelata huolellisesti tai huomaa pian olevansa selkä seinää vasten ahtaassa asemassa. Roikkuvia upseereja pääsee harvoin lyömään ilmaiseksi, sillä engine osaa pitää puolustuksesta kohtuullisesti huolta. Loppupeleissä avoimella laudalla 1k-shakki sommittelee joskus turhauttavankin tarkasti, jolloin omat sotilaat katoavat yksi toisensa jälkeen. Lisäksi etenkin mustan nappeja oli vaikea erottaa toisistaan aluksi, minkä vuoksi välillä tuli törttöiltyä; sittemin silmä näyttää teroittuneen eikä samanlaisia huomiovirheitä tule ainakaan yhtä usein.
Jälleen aivan sattumalta tuli vastaan perusjuttu, josta olen ollut lähes tietämätön, nimittäin että DDC-protokollan ansiosta tietskari voi lukea näytöltä tietoja ja myös säätää monenlaisia asetuksia — käytännössä kaikkea, mitä näytön menustakin. Linuxissa tarvitaan ddcutil, joka löytyy valmiina paketinhallinnasta. Ensimmäisenä etsitään näytön I2C-väylänumero:
sudo ddcutil detect
Omalla koneellani HP:n littu on jostain syystä numerolla 7, kun taas kahdessa muussa talouden pöntössä näytöt ovat 3 ja 0. En tiedä, miten nämä numerot määräytyvät, mutta ainakin niitä tarvitaan ohjailuun eikä voi olettaa, että näyttö löytyy eri koneilla samasta kiinteästä osoitteesta. Tarkastellaan seuraavaksi, mitä kaikkea on tarjolla:
sudo ddcutil capabilities --bus=7
HP antaa melkoisen luettelon kaikenlaista, Lenovon vähän vanhempi näyttökin yhtä sun toista, mutta Samsungin telsu vain hyvin vähän valintoja. Sen verran järkeä DDC:n suunnittelussa on ilmeisesti käytetty, että tietyt ominaisuudet ovat standardeilla numeroilla, kuten vaikkapa AE (Vertical Frequency). Luettelon loppupäästä löytyy myös valmistajan omia lisäyksiä, joista työkalu ei osaa kertoa tarkemmin. Kaiken varalta jättänen niiden kokeilun sikseen ikävien yllätysten välttämiseksi. Komennot getvcp ja setvcp mahdollistavat asetusten lukemisen ja myös säätämisen:
sudo ddcutil --bus=7 getvcp C0
Yllä oleva rimpsu näyttää ominaisuuden C0 (Display usage time) arvon eli käyttötunnit. Komennosta ehti olla jo ihan käytännön hyötyäkin, sillä juniorin Lenovo ei näytä käyttötunteja menussaan, mutta DDC:n kautta ne sai näkyviin näin helposti. Näytön asetusten säätämistä en ehkä haluaisi tehdä näin komentoriviltä, mutta toisaalta voin kuvitella tilanteita, jossa siitäkin voisi olla iloa, kuten vaikkapa automatisoitu kirkkaussäätö tai näytön sammuttelu kellonajan mukaan.
edit: Asetusten säätö on hieman hidasta, joten skriptillä tehty näytön kirkkautta pehmeästi muutteleva viritelmä jäi pettymykseksi. Mieleen tuli myös yksi realistinen käyttökohde lisää: jostain syystä väärällä kielellä olevat näytön menut voi käydä resetoimassa vaikkapa enkuksi DDC:llä, jos asetusta ei menusta navigoimalla löydä.
Tällä erää taas uusi aluevaltaus Protonin kanssa. Kalevalaisesta kansantarustosta ammentava kotimainen Runo ilmestyi hiljattain virallisesti. Peli on ladattavissa ilmaiseksi, mutta se toimii “tietysti” vain Windowsilla, eli ainakin jonkinlaista säätöä on odotettavissa, jos sitä mielii Mäkillä tai Linuxissa ajaa. Hätäinen kokeilu perus-Winellä johti — jokseenkin odotetusti — vain pelin kaatumiseen, joten suuntasin seuraavaksi katseeni Steam-pelien kanssa hyväksi havaitun Protonin suuntaan.
Protonissa on ollut jo kautta maailman sivu mahdollisuus ajaa muitakin kuin Steamin kautta asennettuja Windows-pelejä, mutta koska minulla ei sellaisia juuri ole, niin en ollut toimintoa koskaan kokeillut. Erityisen vaikea toimenpide se ei ole: alareunan kohdasta Add a game — Add a Non-Steam Game… — Browse (File type: All files) kaivellaan pelin exe-tiedosto, jonka jälkeen se ilmestyy kirjastoon. Oikealla napilla saa sitten esiin seuraavan näkymän:
Asetusten asetusta
Oleellinen säätö Runon tapauksessa löytyi Compatibility-välilehdeltä. Viimeisimmällä tai kokeellisella Protonin versiolla sai nimittäin aikaiseksi vain jumin tai alkuruudun, jossa ei voi klikata hiirellä. Vaan laitetaanpa 5.0-10 asialle ja johan soi:
alt=”Hohtava lintu nokkii kannelta pimeässä metsässä”
Järin paljon en peliä vielä ehtinyt testailla, mutta ainakin alkuruudusta pääsee eteenpäin, soitto soi ja asetuksetkin toimivat. Oletuksena oli käytössä 1080p-tarkkuus, jonka ruuvasin onnistuneesti 1440p:ksi. Päivitän alle, jos pidemmän päälle ilmenee jotain kompurointeja tai kaatumisia. Ihan avaimet käteen -ratkaisu tämä ei ollut, mutta ei paljon puutu, joten taas pisteet Protonille. Ehkäpä joku päivä pitää yritellä jotain hieman mutkikkaampaa tekelettä, vaikka olenkin aika skeptinen erillistä asennusta vaativien pelien suhteen (Runohan ei vaadi kuin zipin purkamisen).
Pari kertaa on käynyt niin, että kun olen päivittänyt Zoomin Linux-koneella, niin se on lakannut aukeamasta suoraan selaimesta. Ongelma liittyy jotenkin xdg-openiin ja siihen, mitä tehdään zoommtg-tyyppisille osoitteille. Netistä löytyi onneksi kätevä rimpsu, joka ongelman korjaa:
xdg-settings set default-url-scheme-handler zoommtg Zoom.desktop
A couple of times it has happened that after updating Zoom on Linux, online meetings won’t start any more from a browser. The issue has to do with xdg-open and its URL handling. The above blurb, conveniently found online, will fix the issue.
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut JavaScriptistä — perinteisten tyypitettyjen kielten suunnasta tulevalle “kaikki käy” -asenne ei tule luonnostaan, minkä lisäksi kaikenlaisten kirjastojen ja alustojen kirjo on jokseenkin masentava. Samaan aikaan on toki pakko myöntää, että JS on nykypäivää ja kehittynyt hurjasti takavuosien turhista mouseover-ajoista. Aina välillä olisi myös ihan kätevää saada oma Processing-kikkare webaselaimen kautta muiden nähtäväksi, kun Java-applettien aika on auttamattomasti ohi.
Olen käyttänyt sillanrakennukseen aiemmin Processing.js:ää, joka kuitenkin lakkasi jossain vaiheessa päivittymästä eikä ollut muutenkaan koskaan täysin ongelmaton. Pienet kikkarat siirtyivät kyllä, mutta vähänkin mutkikkaamman pätkän kanssa tuli nopeasti seinä vastaan. Tuoreempaa tulokulmaa edustaa välimallin ratkaisu P5.js, joka on lähinnä kirjasto Processingin käteviä funktioita JS:lle. P5.js on sikäli virallinen ja tunnustettu, että sitä voi kirjoitella suoraan Processingin editorilla, kunhan vaan asentaa tarvitun laajennuksen. Sketsiä ajettaessa lopputulos menee suoraan tabiksi oletusselaimeen, eikä ympärille tarvitse onneksi räpeltää itse mitään HTML/CSS-purkkaa.
Ensimmäisenä yritelmänä oli joulun aikaan sopiva piirto-ohjelma, joka peilaa hiirellä piirrettävän viivan kahteentoista kertaan symmetrisesti. Härpättimellä saa helposti aikaan etenkin lumihiutaleita (sekä pitsipöytäliinoja):
Lumi on jo peittänyt canvasin webasessa.
Perustutoriaaleja googlaamalla pääsi nopeasti alkuun, eikä kokeiluun paljoa aikaa seonnut. Melko varmasti joitakin asioita tuli tehtyä tarpeettoman kierosti, mutta pluralismi näyttää olevan JS:lle luonteenomaista. Saman asian voi tehdä monella eri tavalla ja hyvin kyseenalainenkin “ratkaisu” saattaa vahingossa toimia. Mieluummin tietysti opettelisin alusta saakka niitä hyviä tapoja. Muuttujien näkyvyysalue ja esittely tuntuu edelleen hiukan randomilta: perinteinen var-tapa on oikeastaan ihan suoranaisen huono, mutta nykyään on sentään tarjolla järkevämpi let.
Sormiharjoituksena tiivistin vielä koodin mahdollisimman lyhyeksi, missä puuhassa tuli opittua sitä sun tätä uutta jekkua. Luettavuus on edelleen yllättävän hyvä, joten en varmaankaan osannut vielä käyttää kaikkia mahdollisia optimointikonsteja: frozen3.js. Pätkää voisi toki vielä merkittävästi lyhentää toiminnallisuutta heikentämällä — vaikkapa kumituksen poistolla ja värejä rumentamalla — mutta moinen kikkailu ei ole järin kiinnostavaa. Tulipa nyt tätäkin kokeiltua ja tulevaisuudessa ehkä lisääkin.
