Daniel Botz sai vihdoin ja viimein demoaiheisen väitöskirjansa julkaistua. Kirja on jämäkkä 400-sivuinen pläjäys aiheesta. Kielimuuri nousee vastaan, kun en saksaa lue, mutta julkaisun merkittävyydestä ei ole kahta puhetta: kyseessä on ensimmäinen väikkäri puhtaasti demoista. Taustalla on massiivinen tutkimus, mikä näkyy jo vaikkapa ruutukaappausten ja nimikkeiden määrässä. Botz lähestyy aihetta estetiikan ja taiteen näkökulmasta, joten oma työni ei onneksi muuttunut turhaksi tämän julkaisun myötä. Tarkemmin kirjaan voi tutustua Danielin omilla sivuilla.
August 21st, 2011
Sain ensimmäisen tietokoneeni, käytetyn Sharp MZ-721:n, joululahjaksi vuonna 1986. MZ-perhe oli saanut alkunsa jo 70-luvun puolella ja 700-sarjan koneet olivat teknisesti varsin pieni kohennus aiempaan arkkitehtuuriin. Yhdysrakenteisuudesta sentään luovuttiin, muistia oli 64 kilotavua ja näyttipä kone kahdeksan väriäkin, mutta toisaalta sama karu merkkigrafiikka ja yksikanavainen sisäinen kaiutin olivat 1982 jo aikansa eläneitä: onhan esim. Commodore 64 samalta vuodelta. Sharp ei ollut maailmalla mikään valtaisa menestys eikä sen enempää Suomessakaan, joten pelitarjonta jäi köyhäksi. Koneen ainoa realistinen käyttötarkoitus oli siis BASIC-ohjelmointi, jonka kautta aukesi edelleen hengissä pihisevä ohjelmointiharrastus.
1991 sain lopulta PC:n, jonka jälkeen Sharp siirtyi normaaliin tapaan hyllyyn pölyttymään. Vaihdoin koneen jopa pois, mutta onneksi sain sen myöhemmin takaisin. 90-luvun puolivälin jälkeen Sharp tuli vastaan lähinnä muuttopuuhissa, kun se piti jälleen johonkin laatikkoon pakata. Samaan aikaan haalin kuitenkin toisen kasibittisen eli MSX:n, jolle tuli tehtyä yhtä sun toista vuosina 1997-1998 ja kymmenen vuoden luovan tauon jälkeen ihan viime aikoinakin.
Assembly 2011:n lähestyessä iski taasen inspiraatio näpeltää Z80:n äärellä. MSX oli luonteva valinta, mutta rima samalla niin korkealla, että viimeisen viikon alkaessa tuotoksen valmistuminen alkoi näyttää jo toivottomalta. Samaan aikaan olin kaivellut Sharpin kaapista ja pikku sivuprojektina kasaillut sill uuden siirtopiuhan. Päähänpiston seurauksena lähdimme Yzin kanssa tekemään projektia sille ja intensiivisen muutaman päivän puurtamisen tuloksena saatiinkin kasaan kelpo tekele: See Sharp. Yksikanavainen ääni ja kiinteä merkkigrafiikka asettivat tiukkoja rajoituksia, mutta juuri ne haasteet olivatkin kaiken a ja o. Paljon aikaa säästyi sillä, että työkalut kuten SDCC olivat jo tuttuja ja MSX:lle aiemmin tehtyjä kirjastoja ym. pystyi käyttämään lähes suoraan.
Nostalgiaa, nostalgiaa, nostalgiaa. Itse laite on 29-vuotias ja minullakin ollut 25 vuotta, joten tässä on tullut tehtyä jonkinlaista aikamatkaa. “Sarppi” sijaitsi suurimman osan ajasta takkahuoneessa, jossa se lepäsi puisen saunajakkaran päällä mustavalkoiseen matkatelevisioon kytkettynä – taisin nähdä koneen värit vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Kasetilta erikseen ladattu S-BASIC ei ollut aikalaisekseen huono, mutta toki varsin hidas. Konekieli vaikutti pitkään hirvittävän vaikealta, vaikka sen mystinen nopeus samalla kiinnostikin pientä pelintekijää. Tänä päivänä työkalut ovat eri maailmasta: C-ristiinkääntäjä inline-assemblerilla höystettynä, Processing ideoiden testaamiseen ja esilaskentaan, make projektin kääntämiseen, Gimp kuvien editointiin ym. Laite on edelleen tasan sama, mutta saman sisällön tekeminen 80-luvun työkaluilla olisi ollut erittäin hankalaa.
August 7th, 2011
…ja huonosti suunniteltua saa vastaavasti fiksailla kahden vuoden välein, kuten on käynyt erilaisten videoliitinten kanssa. Tässä kotialttaria rakentaessa on tullut vastaan jo ainakin:
- Composite video (vain huonolaatuiselle videokuvalle, vanhoille laitteille)
- RF-antenniliitin (vaatii virittimen ja sitä myötä tv-luvan, kaikkein huonoin kuva)
- S-video (pieni rimpulaliitin, voittaa compositen marginaalisesti)
- RGB-komponenttivideo (olisi hyvälaatuinen, mutta kolmea kaapelia on tylsä vetää)
- SCART (voi sisältää compositen ja RGB:n, tuskallisen paksu johto ja valtava liitin)
- VGA (lähinnä tietokoneille tai tuoreimmille konsoleille, hajoava liitin, paksu johto)
- DVI (iso liitin, paksu johto, kävi heti vanhanaikaiseksi)
- HDMI (vähän niinkuin DVI, mutta ei sitten kuitenkaan. Vain uusimmille laitteille)
- DisplayPort (vähän niinkuin DVI, mutta taas eri liitin ym.)
Harvinaisempia liittimiä kuten vaikka Amigan D23-monitoriliitin tai DIN löytyy sekalaisista laitteista, joten aina on adapterille tarvetta. Kirjavuus kertoo, paitsi tekniikan kehityksestä ja erilaisista tarpeista, myös kaupallisista syistä, vanhojen standardien sitkeästä mukana roikkumisesta ja kaiken kaikkiaan huonosta suunnittelusta – kouluesimerkkinä etenkin DVI, joka kävi ahtaaksi melkein heti ilmestymisensä jälkeen näyttöjen kasvaessa.
July 2nd, 2011
Lähdetään niillä huonoilla: Espolón Añejo on ilmeisesti poistunut Alkon valikoimista 🙁 Paitsi, että on ikävää menettää paremman pään tequila listoilta, niin vielä enemmän kirpaisee sen ainoan järkihintaisen hyvän tuotteen katoaminen. Jäljelle jää enää sikahintaisia (50+ euroa) aitoja tequiloja kuten Patrón-sarja ja sitten niitä mixtolitkuja, joita ei kannata ostaa. Kysymys ei ole välttämättä siitä, etteikö kysyntää olisi ollut, vaan kyseessä voi olla myös jonkun kansainvälisen tukkurin temppuilu. Kirjoitan Alkolle oikopäätä, katsotaan mitä vastaavat.
Mutta oli jotain hyvääkin: Helsingin Stockmann myy hintaan 6,50 euroa Schott Zwieselin sherrylaseja, jotka käyvät oikein mainiosti tequilan juomiseen. Itse asiassa Meksikossa noita laseja myytiinkin tequilalaseina ja sieltä niitä ekan kerran roudasin 🙂 Muoto on hyvin lähellä Riedelin virallista tequilalasia.
July 1st, 2011
Tänään ansaittu kaiken jahkailun jälkeen lopulta uimakandidaatin tutkinto. Tarkoitus oli tehdä se itse asiassa jo 20 vuotta sitten, mutta Vammalassa oli hankala suorittaa mitään uimakoulujen ulkopuolella. Kanditaso ei vaadi vielä kovin suuria ponnistuksia: 100 metriä kolmeen minuuttiin rintaa, vaparia ja selkää kutakin, pää edellä hyppy metristä, kuljetus pelastusrenkaalla, 12 metriä pituussukellusta ja kaksi esinettä kahdesta metristä (ks. tavoitetaulukko). Uimamaisterikin menisi luultavasti jo saman tien, mutta palannen sen pariin vasta syksymmällä. Ainoa kammotus on näin korkeanpaikankammoiselle kolmesta metristä hyppääminen, edes jalat edellä. Sivussa on tullut tehtyä myös matkamerkkejä 100 m – 2 km, mutta niiden osalta kyse on lähinnä viitseliäisyydestä, kun suorituksia ei tarvi tehdä kerralla. Jos ei muuta, niin tästä merkkien suorittamisesta on tullut viihdyttävää pikku vipinää uintiharrastukseen, joka muuten on varsin toisteista altaan päästä päähän kauhomista.
June 14th, 2011
Kun minä katselen maailmaa
täältä nojatuolistani
niin minä ymmärrän kaiken
ja korotan vakaan ääneni
Jokaiselle on se oma paikka
jonne hänen värisensä kuuluvat
Näin olen sen pohtinut
ja se tuntuu oikealta
Tämä paikka on meidän
Mutta meidät ajetaan pois
Joka puolelta uhkaa toiseus,
rumuus, irstaus, heikkous
Vaikka olen järjen mies
niin joskus minäkin haaveilen
Ne ovat suuria unia
Voimallisia unia
Kaiken sekasorron keskellä
minä vedän esiin hohtavan aseen
ja siivoan sankarin elkein
tuon kaiken saastan pois
Kun minä katselen maailmaa
täältä nojatuolistani
niin minä näen sen
niin paljon muita selvemmin
May 28th, 2011
Oudshoornin ja Pinchin How Users Matter: The Co-construction of Users and Technology vuodelta 2003 kerää yhteen artikkeleita teknologian tuottajien ja käyttäjien vuorovaikutuksesta. Tutkimusten teemat vaihtelevat laidasta laitaan, ehkäisypillereistä Moog-syntetisaattorin leviämiseen. Itselleni hyödyllisintä luettavaa oli Christina Lindsayn From the Shadows, joka käsittelee TRS-80-kotimikron nykykäyttäjiä. Muuten viihdyttävää sisältöä oli syntikkakaupparatsun lisäksi Anne Sofie Laegranin artikkeli norjalaisesta pikkukylästä, jonka nuoriso on jakautunut hippeihin ja autolla rällääjiin.
Kirja nosti esiin hyvin myös sen, kuinka samoja asioita pöyhitään eri hiekkalaatikoilla joko tarkoituksellisesti tai vahingossa tietämättä muista laatikoista. Jossain toisessa kontekstissa kirjan voisi sanoa käsittelevän yhtä lailla teknologian kotiutumista, kuluttaja- tai kulttuurintutkimusta kuin innovaatioiden leviämistäkin. Oli hämmästyttävää havaita, ettei muista ympyröistä tuttuja nimiä, kuten esimerkiksi diffuusiomies Everett M. Rogersia mainita sanallakaan.
May 25th, 2011
Näyttävät tämän kevään laitehankinnat olevan kaikki enemmän tai vähemmän katastrofeja. Eilen saapui CompuLabin Trim-Slice, Cortex A9 -pohjainen sulautettu purkki. Todella näppärän kokoinen laite ja ainakin paperilla speksit vaikuttavat hyviltä: kaksi ydintä, giga muistia, Nvidia Tegra 2, 32 gigan SSD, wlan, muutaman watin virrankulutus sekä peräti kaksi hdmi-ulostuloa. Hinta ei ollut mikään tolkuttoman halpa, kun posteineen sai latoa tiskiin kolmisensataa euroa. Todellista käyttökokemusta ei kuitenkaan määritellä paperilla vaan käytännössä. Vaikka ymmärränkin, että Trim-Slice on vasta hyvin aikaisessa vaiheessa, niin softapuoli ei varsin vakuuttanut:
- Näyttö ilmoittaa, että 1920×1080 jees jees, ja Trim-Slicekin on sitä mieltä, että 1920×1080 jees jees, mutta asettaa lopulta absurdin 1922×1080-tarkkuuden, joka ei näytä hyvältä
- Alempiakin tarkkuuksia on, mutta jonkun laskentabugin takia niille tulee hillittömiä monen sadan hertsin taajuuksia
- Toisen hdmi-portin ulostulon värit ovat pielessä
- Kone kuumenee siinä määrin, että mainosslogan “Cool in more than one way” ei vaikuta järin osuvalta
- Applen alumiininäppäimistö ei toimi ollenkaan, vaikka mikä hyvänsä muu Linux-purkki on sitä tyytyväisenä tukenut
- Virtaledi ei toimi, joten välillä on mahdoton sanoa, onko kone sammumassa, käynnistymässä vaiko pois päältä
- Virtanappikaan ei tunnu tekevän oikein mitään
- Yleisvaikutelma kaikesta on pykälän tahmainen (kuten Efika MX:lläkin), vaikka alla pitäisi sentään olla kohtuullisen tehokasta rautaa ja SSD
Paremmista spekseistä ja uskottavammasta firmasta huolimatta siis hyvin samanlainen murheenkryyni kuin Efika MX. Tuotetuen olisi syytä kohentua varsin nopeasti, sillä tässä muodossaan Trim-Slice ei juurikaan lunasta annettuja lupauksia. Alkaa oikeastaan hahmottua suurempi kuvio: SoC-valmistajat antavat sekä sopimusteknisistä syistä että omaa typeryyttään käyttöön vain huonosti toimivia binääriajureita, minkä vuoksi kukaan muukaan ei voi tukea korjata. Pikkufirmoilla taas ei ole riittävästi kapasiteettia kehittää ja testata laitetukeaan, mikä johtaa viivytyksiin sekä huonosti toimivaan laitteistoon.
May 25th, 2011
Seuraava huonosti toimiva laite saapui… MSX-koodarina olin jo moneen kertaan kyllästynyt korpun vaihteluun kahden koneen välillä, joten Nowind vaikutti kätevältä: moderni tietokone näkyisi MSX:lle levyasemana USB-kaapelin yli. Ensimmäinen kompurointi oli tietysti Sunrisen kanssa, kuten odottaa sopi. Tilauksen sai kyllä tehtyä ja rahatkin kelpasivat, mutta sitten ei kuulunut yli puoleen vuoteen mitään, vaikka lähettelin posteja perään. Surkea firma, mutta samalla ainoa, joka tekee MSX:lle enää mitään.
Sain moduulin lopulta käsiini viime viikolla. Kaunis paketti ja tyylikäs moduuli, mutta toimivuus on kokonaan toinen juttu. Nowindin sivuilla retostellaan, kuinka laite toimii MSX1:stä TurboR:ään asti, mutta kokeilemistani kolmesta koneesta tuntui toimivan vain tasan Philipsin MSX2:lla eikä kummallakaan MSX1:llä. Saattaa liittyä MSX-DOS2:een, mutta eipä aiheesta mitään dokumentaatiota tunnu löytyvän. Toinen myyntivaltti on toimivuus Windowsin lisäksi myös Mäkillä ja Linuxissa. Mukana tulee ohjeet ja ajurit pelkästään Windowsille ja vasta itse tonkimalla löytyi tämä sekava kasa. Linux-version kääntäminen oli monenlaisen asentelun ja virittelyn takana, mutta lopulta se tuntui onnistuvan. Kauneusvirheeksi jäi sitten se, että softa ei toimi. Koetan vielä kääntää toisella mahdollisella USB-kirjastolla, mutta jo tässä vaiheessa askartelun määrä on niin suuri, että useimmilta jäisi tekemättä. Macin tuki saattaa olla vielä tätäkin huonompi; kerron lisää kun tulee sillä yriteltyä.
Yhdistelmistä todennäköisimmin toimiva olisi siis MSX2+Windows, mikä on aika totaalisen säälittävää mainospuheiden ja lupausten valossa. Huonosti käytetyt 70 euroa näillä näkymin, mutta ainakin ainoa suunta on ylöspäin. Postailen lisää, jos jotain kehitystä tapahtuu.
May 24th, 2011
Jostain syystä kesti näin pitkään, ennen kuin lopulta pääsin Cantina Westiin – viimeksi kun oli tarkoitus, niin paikka oli remontissa. Aitomeksikolaisia raflojahan Helsingissä ei oikeastaan ole, jollei sitten Café de nopalia lasketa. Tex-Mexiä on puolestaan senkin edestä, ja kyseiseen kategoriaan kuuluu myös Cantina West. Pöperö oli ok, jos nyt hieman pliisua tai kuivakkaa. Tequilan takiahan sinne joka tapauksessa tuli lähdettyä, eikä sen osalta tarjonta ollutkaan huonoa. Tarjolla oli mixtolitkujen lisäksi paria ihan kelpo sarjaakin, kuten Tapatiota ja Los Tres Tonosia. Myös ehtaa sotolia oli myynnissä.
Mutta ne hinnat, oi voi. Pelkkää maistamista varten kalliista tequiloista oli vaihtoehtoina mihinkään riittämätön 1 cl tippa ja varsinaiseen nautiskeluun normaali 4 cl lasillinen. Neljä senttiä añejo-tequilaa saattoikin sitten maksaa 25 euroa! En tiedä, mihin hinnoittelu oikein perustuu, mutta veikkaisin, ettei edes laatukamaa tuohon hintaan paljon myydä. Halvemmasta päästä löytyi onneksi kaksi hyvää 100% agaave -blancoa (Tapatio ja Viva Mexico), joten kuivin suin ei tarvinnut jäädä.
May 21st, 2011
Next Posts
Previous Posts