Pelien hakkaaminen joululomalla (ainakin A Little to the Left, Inmost ja taas kerran Gris) sekä Steam-alennusten koluaminen herättivät laajempiakin ajatuksia Linuxin pelikäytöstä reilun 26 vuoden ajalta. Aihe on aivan liian suuri yhteen blogipostaukseen, joten pitäydyn enimmäkseen sammakkoperspektiivissä ja muistelen, mitä itse olen pelannut ja millaisia teknisiä käänteitä omalle kohdalle on sattunut. Eli palataanpa vuoteen 1996, 486-PC:n ja Slackwaren kulta-aikaan.
Ysärillä olin kiinnostunut erityisesti demoista ja kaikenlaisesta ohjelmoinnista, joten pelaaminen ei ollut priotiteeteissa korkealla – rehellisesti sanoen vierastin tietokoneen, luovan välineen, käyttöä pelkkiin viihdetarkoituksiin. Demohommissa MS-DOS oli etenkin vuosikymmenen lopulla merkittävin alusta, joten dualbootti Linux/DOS oli melko pakollinen valinta. Tilanne oli aika lailla sama pelien suhteen: dossipuolella oli kaikenlaista, kun taas “vakavamman” käyttiksen puolella ei juuri muuta kuin harrastajien tekemiä pikkupelejä, tekstiseikkailuja sekä hyvissä ajoin portattu Doom, joka pyöri pienessä X-ikkunassa. DOS-ohjelmia ajaneessa DOSEMUssa oli tavallaan lupausta, mutta se ei ollut hyvää pataa matalan tason laitteistokikkailun kanssa.
Oikeasti hakkasin Nethackiakin lähinnä dossissa.
Tuoreempi Linux-käyttäjä on tuskin ikinä edes kuullut tuon ajan kummajaisista, kuten SVGALib. Nykyään kaikki sujuu toki X:n tai Waylandin alla sutjakasti, mutta takavuosien X-serveri ei oikein soveltunut reaaliaikaiseen grafiikkaan, joten matalampia tarkkuuksia ja nopeaa ruutupuskuriin pääsyä varten piti ohjelmat tehdä konsolista root-oikeuksin käynnistyviksi. Hiljalleen tilanne parani, kun äXään saatiin vauhtia ja SDL mahdollisti portattavan koodin tekemisen eri laitteille. Pelejä tuli SDL:n myötä jonkun verran lisää, minkä jälkeen seuraava isompi harppaus oli 3D-kiihdytyksen saapuminen OpenGL:n myötä. Omat kokemukset ovat lähinnä Nvidian puolelta: kun ruudulle ilmaantui ensimmäinen itse tehty kiihdytetty 3D-kuutio, niin olihan se merkittävä hetki (ajurit olivat vielä rupiset ja ohjelma kippasi, jos ikkunan vei ruudun reunojen yli).
Linux ei kiinnostanut suuria pelitaloja kohdealustana, mutta mielenkiintoisena sivuraiteena Loki Software porttasi joitakin 2000-luvun taitteen suuria nimikkeitä Linuxille ihan big box -muodossa. Itsekin hankin mainion Myth II: Soulblighterin, joka tuli hakattua pariin kertaan läpi lisäosineen. Laatikko saattaa olla vielä jossain varaston uumenissa tallessa. Peli tuskin enää käynnistyisi, sillä kirjastot ovat ehtineet tässä ajassa muuttua moneen kertaan. Lokin tarina jäi lyhyeksi, minkä jälkeen korkean profiilin julkaisuja saatiinkin taas odotella ajan kanssa. Samoihin aikoihin innostuin Mäkkiläppäreistä OS X:n myötä ja Linux sai kotikäytössä kilpailijan, siinä missä dossi alkoi jäädä jo kaupallisesti ja skenessäkin marginaaliin.
Marion räpylänjäljissä, ilmaiseksi muttei kovin mukaansatempaavasti.
Harrastajien pläjäyksiä, tekstipelejä, muutama iso peli, siinäkö se? Ihan näin simppeli tilanne ei ollut enää edes 2000-luvun alussa, sillä yhtälöön olivat tulleet mukaan Flashilla tehdyt selainpelit, jotka usein toimivat Linuxinkin selaimissa (huolimatta muuten synkeästä IE-only-ajasta). Toinen viihdekäyttöä helpottanut seikka oli kyvykkäiden emulaattorien esiinmarssi, joka alkoi jo kaukana 90-luvun puolella ja suoritintehojen alati kasvaessa toi vanhojen tietokoneiden sekä konsolien laajan – jos ei ehkä täysin laillisen – pelivalikoiman myös vaihtoehtokäyttisten puolelle. DOSBox, VICE, fMSX, openMSX, UAE, Snes9x ja niin edelleen. Sierran ja Lucasfilmin pelejä pyörittäneet FreeSCI sekä edelleen aktiivinen SCUMMVM mahdollistivat helpon paluun klassikkoklikkailujen äärelle.
SCUMMVM Bar.
Lisääntyneet prosessoriytimet, kasvaneet muistit ja virtualisoinnin laitetuki tekivät virtuaalikoneista todellisuutta, ja niinpä tuli mahdolliseksi ajaa sitä Windowsia ihan ikkunassa. Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että tässä saattaisi olla Linux-pelaamisen tulevaisuus, mutta 3D-kiihdytyksen puuttuminen hankaloitti tuoreiden tekeleiden ajamista. Nykyään on onneksi parempiakin vaihtoehtoja, mutta kyllä jotkut virtuaalikoneillakin pelailivat (ja saattavat pelata edelleen, en ole tilannetta viime aikoina seurannut). Monta vuotta pidin Windows seiskaa tai kymppiä VirtualBoxissa valmiina, mutta käytön vähyyden vuoksi poistin lopulta koko asennuksen pari vuotta sitten; Dellin romuläppäri on kätevämpi kaivaa kaapista sen muutaman kerran vuodessa.
Windows-ohjelmien ajamiseen tarkoitettu Wine on lähes yhtä vanha kuin Linux itse: ensimmäinen versio on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1993. Tuskallisen pitkään Wine tuntui loputtomalta tulevaisuudenlupaukselta, jolla pystyi lähinnä ajamaan pikkuohjelmia. Bugien ja tarvittavan säätämisen määrä olivat molemmat korkeita, joten en viitsinyt yleensä hirveästi edes yritellä, ellei ollut pakko. Hitaasti ja (enemmän tai vähemmän) varmasti Wine kuitenkin aikuistui ja herran vuonna 2022 se on Linux-pelaajan paras ystävä, etenkin Lutriksen ja Protonin muotoon helposti paketoituna. Hieman samantyylistä ajatusta edusti jo aiemmin CodeWeaversin CrossOver Games.
Jos arvon lukija on odotellut, koska lopulta mainitaan Steam, niin nyt se tapahtuu. Säätäjät olivat ajaneet pelikauppaa jo aiemminkin Winen avulla, mutta 2013 Valve toi saataville Linux-natiiviversion. Itse tutustuin Steamiin samoihin aikoihin Macilla, vaikken juuri mitään lopulta sillä pelannutkaan – läppärien integroidut graffikset eivät ennenkään olleet tarkoitukseen kovin hyviä. Valven ensimmäiset Linux-konsoliyritelmät ja oma distro SteamOS tekivät mahalaskun, mutta tänä vuonna julkaistu Steam Deck näyttää lopulta löytäneen yleisönsä. Tavallaan kiinnostava laite, mutta matkapelailutarpeeni ovat sen verran vähäiset ja konsolin/tietokoneen hinta kova, että toistaiseksi en ole innostunut hankkimaan.
Jo Steamin tulo Linuxille itsessään sai kaupallisten pelien määrän kääntymään nousujohteiseksi: esimerkiksi Valve itse käänsi tunnetut Portalinsa, Half-Lifensä sun muut natiiviversioiksi, indieputiikeista puhumattakaan. Vielä suurempi käänne nähtiin 2018, kun Steamiin integroitiin Proton, jota kokeilin itsekin heti seuraavana vuonna. Muutaman vuoden aikana kehitys on ollut vauhdikasta, ja tätä nykyä jo tuhannet Windows-pelit lähtevät käyntiin asentamalla ja Play-nappia painamalla. Pelattavaa siis löytyy valtavat määrät, mutta jotakin tiettyä nimikettä havittelevan on syytä pitää odotuksensa edelleen realistisina. ProtonDB auttaa.
Tätä tämä nyt on (ja jos et ole kokeillut Insideä, niin oma vika).
Yhtäältä vaikuttaa siis siltä, että Valve, Gabe Newell etunenässä, on hyvien puolella. Tämä on toki totta, ja olen itsekin hakannut Protonin avulla ties mitä aiemmin väliin jäänyttä merkkiteosta. Vanhat pelit tuppaavat olemaan jo halpoja, joten projektiin ei ole tarvinnut edes sijoittaa paljonkaan fyrkkaa. Aivan erityisesti listaa ovat toki kasvattaneet Humble Bundlet, joista kertyneitä indiepläjäyksiä saan tuskin koskaan kaikkia edes kokeiltua. Samainen taho oli muuten alkujaan monialustajulkaisun edelläkävijä, sillä useimmista peleistä sai ladattavaksi Lin/Win/Mac-versiot; sittemmin on siirrytty käytännössä Steam-koodeihin.
Saatavuuden ja helppouden vastapainoksi Linux-pelaamisen keskittyminen Steamiin ja Protoniin on samalla tietty uhka: miksi vaivautua tekemään natiiviversiota, jos kerran Windows-emulaatio on aivan riittävä ratkaisu? Ylipäänsä yhden kaupallisen toimijan armoilla olo ei ole linjassa perinteisen, vapautta ja monimuotoisuutta korostavan Linuxin perusajatuksen kanssa. Kaupallisia ja suljettuja ovat toki itse pelitkin – siinä missä hyötyohjelmille on monenlaista avointa vaihtoehtoa LibreOfficestaGimpiin ja Blenderistä Inkscapeen, ei pelipuolella vastaava ole oikein realistista johtuen jo ihan sisällöntuotannon määrästä.
Toinen kipukohta avosorsan ystäville ovat perinteisesti olleet Nvidian suljetut ajurit. Ne aukenivat hiljattain kernelin osalta, vaikka jonkun verran tekemistä taitaa edelleen olla: ainakin itse sain uusilla ajureilla aikaiseksi vain mustan ruudun. AMD:n ja Intelin näyttisten osalta tilanne on jo pitkään ollut parempi, sillä Mesa tukee molempia laajalti. Intelin puolella vaihtoehtoja ei edes ole, kun taas AMD julkaisee edelleen myös omaa binääriajuriaan syystä tai toisesta. Itse olen ajurien ja graffisten suhteen antanut periksi mukavuudenhalulle ja ajellut pöytäkoneessa vuosikaudet Nvidian poropietarilla ihan siksi, että etenkin takavuosina kaikki vain toimi paremmin.
Epicin kikkare (TANSTAAFL).
Lutriksen avulla on saanut viime aikoina helposti asennettua myös kilpailevan Epic Games Storen, joka tunkee aktiivisesti markkinoille “ilmaisia” pelejä jakelemalla. Minkään valtakunnan Linux-tukea ei Epicillä toki ole, mutta on sieltäkin tullut hakattua läpi asti ainakin Fez ja A Short Hike. Muista vaihtoehdoista Blizzardin Battle.net toimii hivenen hupaisasti jopa Steamiin asennettuna ja GOG:lla on mukavasti natiivia sisältöä. Nvidian GeForce Now ja Googlen (kohta poistuva) Stadia ovat helppoja selainpohjaisia suoratoistoratkaisuja, kun yhteensopivuus ja rautavaatimukset ovat jonkun muun päänsärky. Ja jälleen omistat pelejäsi asteen vähemmän, kun ne on asennettukin jonkun toisen koneelle 🙂
Eräs Linuxin merkittävin etu on sen toimivuus monenlaisella laitteistolla laskentaklusterista mikrokontrolleriin. Laveasti ajatellen myös Android-kännykän näplääminen on siis Linux-pelaamista, vaikkei sitä kovin moni loppukäyttäjä edes tiedosta. Steamien, Winejen ja Protonien osalta monialustaisuus loppuu kuitenkin seinään siinä vaiheessa, kun poistutaan Intelin ja AMD:n dominoimasta PC-maailmasta. Vaikkapa Raspberry Pi ja muut ARM-pohjaiset kumppanit ovat siis hieman samanlaisessa tilanteessa kuin missä PC:llä oltiin ysärillä.
Harrastajien projekteja ja emulaattoreita tarjoilee meille Mint. Eipä täällä kovin montaa nimikettä ole.
Vielä muutama vuosi sitten Linux-pelaaminen oli Windows-käyttäjien mielestä lähinnä vitsi (kun sitä kerneliäkin pitää jatkuvasti kääntää), mutta 2022 asiat ovat uudella mallilla. Molempien muksujen peeseepöntössä palvelee edelleen Mint 20.3, eikä toistaiseksi ole tullut mitään tarvetta vaihtaa siihen kaupalliseen vaihtoehtoon, kun videot ja pelit pyörivät. Teknisesti harrastunut iskä on tietysti valttikortti, jota kaikilla pikku geimereillä ei ole, mutta enpä olisi itsekään viisi vuotta sitten osannut arvata, miten nopeasti tilanne tulee muuttumaan – rehellisesti sanoen olin arvioinut, että tässä vaiheessa pitää kinuamisen takia ruveta asentelemaan Windowsia jotain 3D-räiskintäpeliä varten. Kun kaikilla muillakin on.
Tänä vuonna prosessoriaikaa ovat saaneet vaikkapa StarCraft II, Minecraft, CS:GO, Return to Monkey Island, Shenmue 3, Gris, TABS, WorldBox, Fall Guys, Call of Juarez: Gunslinger, War Selection, Ori and the Blind Forest sekä tietysti sekalaiset selainkikkareet, joten eipä pelivalikoimaa voi pahalla tahdollakaan enää marginaalisena ja suppeana pitää. Tarvittavan säädön määrä on jatkuvasti vähentynyt: 2019 piti kokeilla jatkuvasti käynnistysparametreja ja asennella puuttuvia paloja Protontricksin voimin, kun taas nyt useimmiten riittää Install+Play. Hiukan provokatiivisesti voisi sanoa, että tietokonepelien alustana Linux meni vauhdilla Macin ohi, eikä tilanne tule ilmeisesti mihinkään muuttumaankaan kiitos Metal-rajapinnan ja muun not invented here -syndrooman. Onneksi asia ei enää itseäni kosketa.
Loppuun filosofisena pohdintana miete siitä, mikä enää tekee Linux-pelaamisesta Linux-pelaamista: kaupallisen tahon kaupasta ostetaan kaupallinen suljettu Windows-ohjelma, jota suljettu ajuri piirtää ruudulle. Tai ehkä toisen kaupallisen tahon palvelu suoratoistaa. En toki voi valittaa – hauskahan noita pelejä on hakata – mutta päästetäänköhän tässä samalla helpon viihteen nimissä kepeästi irti avoimuuden ja jakamisen ihanteista?
Pikselöitynyttä retrotyyliä matkiva indieseikkailu, hoh hoijaa. Näitä on jo sen verran paljon ja suuri osa tylsiä, että massiivista innostusta moiset pläjäykset eivät herätä. Humble Bundleistahan tällaisia helposti kertyy muiden pelien kyljessä; sitten ne jäävät Steamiin homehtumaan koskaan edes kokeilematta. Samoin uhkasi käydä myös Inmostille (2020), josta ei ollut mitään käsitystä, koska olen moisen edes hankkinut. Läppäripelikokeilujen seassa asentelin kuitenkin kaikenlaista kokeilumielessä, ja tällä erää hakku osui kultaan eikä saveen. Eipä näitä pikselikasoja sinänsä kannata kategorisesti tuomita, sillä ovathan vaikkapa Fez ja Sword & Sworcery loistopläjäyksiä.
Partaäijä menee.
Tällä erää kyseessä on liettualaisen Hidden Layer Gamesin puzzlehyppelö, jossa on harvinaisen syvällinen juoni. Pelin läpi tahkoamisessa meni ehkä neljä tai viisi tuntia, enkä ihan joka nurkkaa varmasti vielä kolunnut. Monia asioita jäi kutkuttavasti auki, mutta kaikkiaan uskoisin synkeän fantasiamaailman olevan jonkinlainen perhetragedian ja ankaran arkielämän allegoria. Pelin maailmassa on pahiksia ja hyviksiä, mutta myös ambivalentimpia hahmoja, jotka haluaisivat olla parempia kuin ovat. Ohjattavia hahmoja on kolme: pikkutyttö, partaäijä ja ritari. Kullakin on omanlaisensa kyvyt ja sitä myöten myös erilaisia pelimoodeja on tavallaan kolme. Tyllerö seikkailee pelvoittavassa talossa eikä oikein ylety mihinkään, partajäbä on ketterä ja käyttää monenlaisia varusteita, kun taas ritari räimii miekalla menemään hieman Bionic Commandon hengessä.
Tyllerö menee.
Kaikki kolme ovat osa samaa tarinaa, tosin en ihan varmaksi uskalla veikata, miten tarkalleen. Suhteellisen tavallisia pikkupuzzleja riittää runsaasti: haje se työkalu, käytä sitä tuolla, nyt tarvitaan avain, mites tuonne kiivetään, huijaa monsteri tiehensä. Kontrollit ovat riittävän tiukat eikä (ison) pikselintarkkaa hyppelyä onneksi juuri tarvita. Peliohjain voisi olla hyvä idea, sillä näin näppämistöltä hakatessa piti välillä sohia etenkin toimintonäppäintä asteen epämukavasti – kävihän se silti näinkin. Mitään hirvittävän kovia pulmia tai totaalijumeja ei tullut vastaan missään vaiheessa, vaikkei meno ylihelppoakaan ollut.
Pikseligraffa on pääosin hyvin onnistunutta ja hallitun vähäväriset maisemat tukevat ahdistavaa tunnelmaa. Musiikit eivät varsinaisesti syöpyneet mieleen, mutta olivat nekin laadukkaita ja tunnelmallisia. Ääniefektejä ei ole sen enempää lähdetty varioimaan, vaan ne toistuvat samanlaisina kerrasta toiseen. Välillä kuuluva pikkutytön kertojaääni oli nokkela valinta, vaikka se menikin lopussa ehkä pykälän melodramaattiseksi. Teknisellä puolella en kohdannut havaittavia ongelmia muutamaa tarpeettoman pikselintarkkaa pulmaa ja kiipeilyä lukuun ottamatta. Isolla koneella Nvidian näyttiksellä tuli jostain syystä repeilyä, kun taas läppärin hitaalla integroidulla Intelillä ei. Windows-pelihän tämäkin taas oli, vaikken edes huomannut koko asiaa ennen kuin tarkistin plattiksen Steamin inforuudusta – näin pitkälle on Protonin kanssa tultu.
Pelipeeseet ovat pelipeeseitä tehokkaine graffakortteineen ja isoine näyttöineen, mutta tällä erää otin tarkasteluun Linux-läppärini – mitä kaikkea sellaisella voisi vaikkapa reissussa tykitellä? Kyseessä on Dell Latitude E7270 i5:llä, 16 gigan muistilla ja integroidulla HD 520:llä varustettuna, eli hyvin tavanomainen, jo hieman iällä oleva firmaläpystin. Positiivisena puolena rauta on erinomaisesti tuettu Linuxissa: joillakin läppäreillä ongelmaiset sleepit, wlanit ja hiiripädit toimivat kaikki hienosti. Testissä oli käytössä Mint 19.3, joka on yhtäältä vakaa ja hyvin testattu, mutta samalla aika vanha versio. Asialla on merkitystä ohjelmien ja kirjastojen versioiden osalta, etenkin kun nyky-Linuxit laukkaavat vauhdilla eteenpäin eikä vanhoja käyttisversioita juuri päivitetä. Eräs keskeinen komponentti on 3D-kiihdytystä hoitava Mesa, joka kytkeytyy myös kernelin versioon.
Kaikenlaista Lutrista tai Wineä voisi yritellä, mutta mukavuudenhaluisesti kävin jälleen Protonin voimin Steam-kirjastoni kimppuun. En juuri harrasta uusimpia AAA-pelejä, joten kattaus on hieman seikkailu- ja indiepainottunut eikä muutenkaan edusta ihan viimeisintä huutoa. Yhden pitkän iltapäivän aikana ehdin kokeilla läpi reilun 40 tekelettä, joista noin 30 toimi täysin pelikelpoisesti – ei paha! Osa testatuista oli Linux-natiiviversioita, tosin esimerkiksi WorldBoxin ja The Inner Worldin tapauksessa oli parempi joka tapauksessa käyttää Protonia. Keskeisin jekku on pelikohtaisiin käynnistysparametreihin lisättävä PROTON_USE_WINED3D=1 %command%, joka tarvittiin suurin piirtein puolessa tapauksista. Tuoreemmat DirectX-emuloinnit nojaavat OpenGL:n sijasta Vulkaniin, joka on tällaisilla Intelin integroiduilla graffiksilla aika heikoissa kantimissa, kun itse rautakaan ei aivan kaikkeen veny.
Tätä saa hakata.
Ongelmista huolimatta käyttökelpoista sisältöä löytyi siis kunnioitettavan paljon. Nykyiselle Linux-pelaamiselle tyypillisesti viihdettä on saatavilla jo monin verroin enemmän kuin voi mitenkään kuvitella tarvitsevansa, vaikka jonkin tietyn pelin halutessaan voi edelleen kohdata ongelmia. Puhtaasti teknisten “ei käynnisty” -haasteiden lisäksi tuli tilanteita, joissa kaikki sinänsä toimi, mutta graffisparka ei vain jaksanut puskea pihalle riittävää päivitystaajuutta, jotta kokemus olisi ollut nautittava. Minimiasetuksille riisuttunakin vaikkapa Verdun ja CS:GO olivat niin tökkiviä, ettei niitä oikeasti jaksaisi yritellä. 3D-pelit eivät silti ole täysin mahdottomia, kuten SUPERHOT ja Portal osoittivat. Pieni ja kontrastiltaan vaatimaton läppärinäyttö ei sovi kaikille peleille, eikä hiiripädikään ole järin kätevä toimintapeleissä.
Jokunen toimimaton teos olisi saattanut vielä lähteä käyntiin Protontricksin tai ylimääräisten parametrien, kuten PROTON_NO_ESYNC=1 voimin, mutta ihan niin paljon en tällä erää jaksanut ruveta yrittelemään. Muistia kannattaa ehdottomasti olla kaksi kampaa, sillä kahden muistikanavan käyttö voi vauhdittaa näytönohjainta parhaimmillaan jopa kymmeniä prosentteja. Toinen mahdollinen tulokulma olisi pelien suoratoisto, kuten Google Stadia tai GeForce NOW, joiden avulla raskas vääntö tapahtuisi toisaalla. Palailen asiaan vielä läppärin käyttispäivityksen jälkeen, jos tuoreempi distro asioita kohentaa.
edit: Mint 21:n voimin lähti rullaamaan jopa Return to Monkey Island! Tarvittava rimpsu, joka pakottaa OpenGL:n käyttöön: VK_ICD_FILENAMES=NONE %command%
edit2: Aiemmin pelkällä Winen D3D:llä toiminut ja hidas Inside lähtee jo Vulkanillakin ja on paljon pelikelpoisempi. CS:GO, Verdun ja Ori and the Blind Forest nopeutuivat nekin hulppeasti.Olipas tämä nyt jytypäivitys.
After some useless hassle with plain Wine and Lutris I realized you don’t need either to install Blizzard’s Battle.net and StarCraft II. If you’re into Linux gaming, you surely have Steam with Proton installed and those two are enough. Furthermore, Proton is well optimized for games, so you don’t need to start finding missing libraries and so on. It could very well be that other games work too, but I’ve only tried SC2. Once you have Battle.net in place it should be very easy to try the rest.
Browse until you find the downloaded installer .exe. You need to show all files instead of just .desktop files.
After adding the game, Properties – Compatibility – Force the use of a specific …
I used Proton 7.0.5, which was the latest stable version at that time
If you haven’t allowed Proton for all games, do it first: Steam – Settings – Steam Play – Enable Steam Play for all other titles
Play the installer
Login with your Battle.net account, might need to create one ofcoz
When Battle.net starts, just quit it completely
The installer is not needed any longer, so you can just Manage – Remove Non-Steam game
+ Add a game – Add a Non-Steam Game…
Browse again to find the Battle.net launcher, the exact location might depend on your setup, but on mine it was .steam/debian-installation/steamapps/compatdata/4081110483/pfx/drive_c/Program Files (x86)/Battle.net/Battle.net Launcher.exe
A simple find -iname ‘Battle.net Launcher.exe’ in your home directory will find it too
Add and Play
Next next next through the tutorial
Under “All Games” you should find SC2 and then just start the installation
Wait quite a while – you can start playing before everything is downloaded
Press Play (on tape)
Sounds like a chore but in reality it isn’t too tricky or time consuming at all. It did take some experimentation to get it working in the first place, but there it is. If that blank background and icon bother you in the Steam inventory, you can right click the background and set a custom one. A custom icon can be added in the Properties. Here’s some candidates if you don’t want to search on your own: background and icon.
Senkö takkii työ luulette mein tiäl oleva, jot tein ies ain seisoo joku jalat yhes ja höpäjää: Kyllä herra, kyllä herra (Do you think we’re here so that someone can all the time salute you and say: Yes Sir, Yes Sir).
Seems to work! Can’t say if it’s as easy for other games, but at least Starcraft II seems to run very smoothly and stably – online matches included. A little annoyance is that Steam’s default screenshot key (F12) pops up a menu in the game, but that can probably fixed somehow and doesn’t stop you from playing anyway. Do note that you don’t need to through the all the above steps to install other Battle.net games, as the app works as the installer and launcher for them too. Happy holidays to Protoss, Terrans and Zergs alike!
Even if you’re not running the actual IBus daemon to handle your keyboard mapping, there is another way IBus can still mess up your customized layout. Personally I use a script which loads my own customizations using xkbcomp, but after starting either Teams or Zoom the layout is immediately fouled up. On MATE I could still quickly reset it back, but since Cinnamon seems to handle the keyboard differently, the old script doesn’t work any longer. Setting the layout manually to Finnish using Cinnamon settings and then running xkbcomp works, but is unnecessarily clumsy.
As far as I’ve understood, the culprit is libibus, which is used by both Teams and Zoom to read the keyboard. Initializing the library seems to proactively overwrite the current keymap, causing unnecessary headaches. Simply removing libibus isn’t possible, as it’s needed, so let’s start googling for a possible solution. A promising clue lead to dconf:
dconf dump /desktop/ibus/ > ibus.dconf
Not much there, but let’s add to [general] the following:
use-system-keyboard-layout=true
And then save the settings (hopefully permanently):
dconf load /desktop/ibus/ < ibus.dconf
So far so good. After starting the aforementioned troublemakers/programs, the keyboard layout still seems to be fine i.e. my own modifications are not overwritten. Should have done this years ago! It remains to be seen if dconf settings are retained between system restarts, but if not, I’ll just add the above magic to the script. I’ll edit this post if there’s any trouble in the future.
Epic Games Store toimii tätä nykyä aika ongelmattomasti Linuxissa, kunhan sen vaan asentaa Lutriksen kautta. Viime kädessähän Lutris on samanlainen peliorientoitunut Wine-paketointi kuin Protonkin, mutta se ei ole sidottu yhden kaupallisen tahon tuotteeseen. Eipä Lutris sitten aivan samaan sujuvuuteen ja kattavuuteen ylläkään pelien kanssa, mutta koska Eeppinen Kauppa toimii, niin sitä kautta saa asenneltua monenlaista – itsekin olen ahneuttani haalinut yhtä sun toista ilmaiseksi jaeltua tekelettä kokoelmiin, vaikken juuri mitään niistä ole lopulta edes kokeillut. Markkinoille änkeämistä tehdään kyllä Epicin suunnasta ihan tosissaan, sillä jakelussa on ollut nimekkäitä pelejä: omastakin kokoelmasta löytyy mm. Alan Wake, Control, Fall Guys, Rise of the Tomb Raider ja sekalaisia Batmaneja.
Töissä tuli vastaan maininta A Short Hikestä (2019), jonka muistin joskus napanneeni talteen, ja kun illalla sattui löytymään jokunen tunti joutilasta aikaa, asensin peräti kolmannen pelini Kauppaan (kaksi muuta ovat pettymykseksi jäänyt Journey sekä vekkuli Fez). Hiken takana on pitkälti yksi tekijä, Adam Robinson-Yu. Indieteosten kanssa ei ole nykyään yleensä suuria ongelmia Linuxissa – myöhemmin huomasin, että pelistä on jopa natiivi verssu – eikä tälläkään kertaa missään vaiheessa ilmennyt mitään ongelmia. Jopa toisinaan kökkivä kokoruudun tilasta käväisy Linux-työpöydän puolella toimi kaikin puolin ongelmitta. Ei mitään repeilyä, äänten katkomista, jumahtelua tai kaatumisia.
Palikkagrafiikka – ihanan retroa.
Vakiona Hike menee rosoiseen palikkamoodiin, enkä ihan täysin ymmärrä miksi. Tokihan kaikenlaiset indietekeleet ovat usein muodikkaan “retron” pikseligraffan näköisiä (samalla säästetään epäilemättä vaivaa grafiikan tekemisessä), mutta tässä huono reso lähinnä vaikeuttaa pelaamista, kun tärkeät yksityiskohdat jäävät näkemättä. Potentiaalinen hyvä puoli voisi olla, että peli pyörii näin paljon hikisemmälläkin laitteistolla, mutta eipä sisältö järin raskaalta muutenkaan vaikuta. Visuaalisesta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Anarcute, jossa on niin ikään söpöjä eläinhahmoja. Leekot saa vaihdettua onneksi myös pikselintarkaksi grafiikaksi:
Veitsenterävä vuoristoinen metsämaisema.
Itse peli on melko lupsakkaa koluamista metsässä ja vuorilla, sekä monenlaisten tehtävien suorittamista: kerätään simpukoita, etsitään aarrearkkuja, kuskataan roinaa yhdeltä elukalta toiselle, kiipeillään ja muutenkin ratkotaan kepeitä pikku puzzleja. Lupsakkuus saattaa rakoilla lähinnä silloin, kun tiput korkealta kielekkeeltä ja joudut raahautumaan samaan paikkaan kaukaa kiertäen. Itselläni sekosi pääjuonen eli jyrkälle vuorelle kiipeämisen selvittämiseen jonkun verran harhaillen muutama tunti, joten mistään pitkästä huhkimisesta ei ole kyse. Sivujuonia, kalastelua, aarteiden kaivelua ym. olisi jäljellä vielä huomattavasti lisää, joten sikäli Hike ei ole mikään kertakäyttötuote, jos pelimaailmaa haluaa jäädä koluamaan lisää. Varmaan löytämättä jäi vielä useita paikkoja, sillä merellä on pienempiä saaria ja poluilta poikkeamalla päätyy yllättäviin nurkkiin.
Itse käytin ohjaamiseen näppäimistöä, mikä sopi tarkoitukseen ihan riittävästi. Omimmillaan peli lienee kuitenkin pädillä pelattuna, koska tatilla Claire-lintua saisi ohjattua tarkemmin haluttuun suuntaan. Hiirtä ei käytetä varsinaisesti mihinkään, vaikka sillä saa hieman tarpeettomasti käänneltyä kameraa jokusen asteen sivusuunnassa. Oman mainintansa ansaitsee myös pelin musiikki, johon on laitettu yllättävän paljon paukkuja: eri paikoissa on omat melodiset taustabiisinsä, jotka eivät luuppaa tai käy rasittamaan heti ensimmäisen minuutin jälkeen.
edit: Ostinpa hänet nyt Steamiinkin, niin on paremmin tallessa ja poitsu pääsee pelaamaan jaetusta kokoelmasta. Siellä puolella on myös ehta Linux-versio, jota testasin pikaisesti 6300U/HD 520-läppärillä. Ihan riittävästi kieppuu, kun vähän tinkii graafisista hienouksista.
Myönnettäköön heti kärkeen, että KDE-suhteeni ei ole ollut vuosien varrella kovin häävi. Etenkin ammoisina aikoina työpöytäympäristö oli kilpailijoihin verrattuna raskas, kulmikas ja Qt:n ansiosta heikosti yhteensopiva yleisemmän GNOME/GTK-kamiksen kanssa. KDE-käyttäjät ovat olleet hiukan oma uskonlahkonsa, joka ei koskaan sen enempää valtavirtaistunut kuin kadonnutkaan. LyXin, VirtualBoxin ja VLC:n takia Qt on omaltakin koneelta löytynyt, mutta muuten sille on ollut kovin vähän käyttöä.
Maten ja Cinnamonin nykyinen bugailu (etenkin Nvidialla) sai minut tosissaan miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita Linux-puolella tunnetusti riittää joka lähtöön. Ubuntun vakio Unity ei ole koskaan ollut sydämeni muotoinen sen enempää kuin turhan karu Xfce:kään.LXDE ja LXQt ovat kuppakoneen ystäviä, mutta ei niistäkään oikein ole laiskan keski-ikäisen arkikäyttöön, kun tutuista ominaisuuksista pitäisi tinkiä pykälän liikaa. Vaan entäpä sitten KDE Plasma – tokihan tässä ajassa ne pahimmat kökköydet on jo ehditty moneen kertaan karsia?
Tuumasta toimeen ja tuore Kubuntu projektikoneen raatoon (HP Elite 8200, i3-2120). HP:n biosin ihmeiden kanssa käpellyksen ja pitkähkön odottelun jälkeen työpöytä lopulta lähti käyntiin ja pääsin tutustumaan KDE:n nykytilaan. Pika-arviossa on siis huomioitava se, ettei Plasma ollut päivittäisessä käytössä pääkoneellani, jossa on alati omia ongelmiaan aiheuttava Nvidian näyttis. Intelithän ovat tässä suhteessa yleensä helpompia. Projektikone on nykymittapuulla myös jo hitaansutki, vaikka siinä sentään SSD ja kahdeksan gigaa muistia onkin.
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Aloitetaan hyvistä asioista: tuhnukin peesee pyöritti KDE Plasmaa aivan mukavasti. Työpöytä ei repeile, vaan on ilmeisen järkevästi kompositoitu. Compizin, Comptonin ja lievemmässä määrin Cinnamonin kanssa koettua tökkimistä en saanut aikaiseksi edes Ylen verkkovideoiden kanssa – tämä tosin sillä varauksella, että alla ei ollut Nvidian rautaa. Vastaavaan ongelmattomuuteen ovat tähän mennessä yltäneet vain Nvidian ajurin oma kompostori, joka tosin ajan oloon saattoi jämähtää joillakin huono-onnisilla ajuriversioilla, sekä Intelin TearFree-asetus, kunhan saivat sen ensin kuntoon. Säätövaraa on miellyttävän paljon ja riittävästi etsimällä työpöydän sai toimimaan suunnilleen kuten halusinkin. Qt-maailma integroituu tätä nykyä jo riittävästi aidan toisen puolelle, joten softia ei tarvitse valita pelkästään yhdeltä hiekkalaatikolta.
Tässäkö siis uusi työkaveri? Valitettavasti ei. Vaikka kyseessä ovat toki maku- ja tottumuskysymykset, niin en edelleenkään onnistu pitämään KDE:n kontrastisesta graafisesta ilmeestä. Kaikenlaisia teemoja on tarjolla yllin kyllin, mutta niiden koluaminen ja asentelu ei ole sellaista hommaa, jota juuri nyt jaksaisin tehdä. Oletuksena vaikkapa hiiren osoitin näyttää rumakkeelta eikä mikään valmiista vaihtoehdoista ole yhtään sen parempi. Vaikka koko setin vaihtoi, niin pikkubugin takia työpöydällä näkyi edelleen vanha kursori ennen kuin kirjautui ulos. Ikkunoiden ja kuvakkeiden kulmikas klohmous ei sekään sovi silmääni, vaikka takavuosiin verrattuna edistystä onkin tapahtunut.
Oma epämiellyttävä yllätyksensä olivat bugit ja ärsytykset, joihin törmäsin jo parin tunnin koekäytöllä. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, sillä luulisi näin vanhan työpöydän olevan jo moneen kertaan testattu ja hiottu. Luultavasti on käynyt niin, kuten Linuxlandiassa usein sattuu, että on ollut hauskempaa väkertää kaikenlaisia uusia ominaisuuksia kuin korjailla vanhojen versioiden ongelmia. Esimerkkinä havaitsemistani kompuroinneista vaikkapa se, että osa videoista ei toistunut verkkojaolta, vaikka Mintissä ne ovat aina toimineet. Alapalkin lämpötilamittaria en saanut konffattua järkeväksi millään yrittämisellä: säätöjä oli, mutta useimmat niistä turhia ja vääriä. Vaikkei kyseessä varsinainen bugi olekaan, niin kaikkien asetusten jatkuva erikseen kuittaaminen tuntuu sekä vanhanaikaiselta että vaivalloiselta. Ja häh, videoiden toistoon ei voi valita kertaheitolla tiettyä ohjelmaa kaikille tiedostomuodoille? Ei ollut KDE ihan vielä valmis, mutta katsotaan taas vaikka kymmenen vuoden kuluttua 🙂
Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Koneenvaihtoprojektin myötä on tullut koppuloitua monenlaista rautaa ja softaa, kuten alta näkyy aiemmista postauksista. Muun raudan ollessa taas modernissa kuosissa alkoi vanha halpa Logitechin toimistohiiri lopulta ärsyttää hieman liikaa. Erityisen rasittava piirre oli huono tarkkuus pienillä liikkeillä: välillä hiirtä liikauttaessa kursori seuraa mukana, kun taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Logitechejä on muutenkin hajonnut taloudessa viime vuosina aivan kohtuuttomasti, joten oli aika katsastaa muiden merkkien tarjontaa (sillä varauksella, että jotkut pulikat saattavat sittenkin kaikessa hiljaisuudessa olla Login valmistamia).
Rivissä kuin köyhän talon hiiret: HP 128 Laser, Lenovo Legion M300, HP Pavilion Gaming Mouse 300, Corsair Harpoon RGB Pro ja Aimax AM5117
Perheessä on kolme langallisen hiiren käyttäjää, joten hankin saman tien useamman kappaleen, koska niille varmasti tulee käyttöä ennemmin tai myöhemmin nykyisten rottien levitessä. Lisäksi tiesin jo vanhastaan, että satunnaisesti tilattu yksittäinen ohjausrasia tuskin miellyttää, joten vertailuun on parempi ottaa saman tien useampi. Hintaa konkkaronkalle ei tullut kuin hieman reilu satanen, sillä pelihiiretkin olivat sieltä halvemmasta päästä. Ja sitten havaintoihin:
HP 128 Laser on halpa toimistohiiri, jonka en odottanutkaan päätyvän kärkikahinoihin. Eipä se erityisen huonokaan ole, mutta omituiset koverat napit eivät sopineet omaan käteeni.
Lenovo Legion M300 vei lopulta potin ja päätyi päivittäiseen käyttöön. Ohjaus on tarkka, hiiri sopivan kokoinen eikä kylkinappeja tule sohittua vahingossa. Nutinan aihetta löytyy lähinnä peräpäässä loimottavasta valosta, jota pitänee yrittää säätää Windows-läppärissä. Perä on myös aavistuksen pitkä, mikä ei ole ihan optimaalista, kun hiirtä käyttää enimmäkseen sormilla.
HP Pavilion Gaming Mouse 300 kamppaili ykkössijasta aivan loppumetreille asti. Hyvä ohjaus tässäkin ja rulla sekä tärkeimmät napit ihan asialliset. Heikkouksina mainittakoon sivunappien hankala painaminen, korkea limppumainen muoto sekä rahina hiirimatolla. Saattaa päätyä vielä käyttöön Lenovon hajotessa.
Corsair Harpoon RGB Pro vaikutti aluksi lupaavalta, vaikka johdon epäkesko sijainti hieman epäilyttikin. Ohjaus ja napit hyvät, mutta oma aikuisen peukaloni ei levännyt hiiren sivussa luontevasti, minkä lisäksi sormet tuntuivat kiilautuvan liikutellessa hiiren alle.
Aimax AM5117 on mukavan punainen toimistohiiri, jossa ei siinäkään ole mitään huutavaa vikaa. Ohjauksen tarkkuus ei ole pelihiirien tasolla, vaikka toisaalta muoto on yllättävän mukava. Tämä tuli hankittua lähinnä tyllerölle varahiireksi.
Positiivisena puolena mikään hankituista hiiristä ei ollut toivottoman huono. Kaikissa oli sekä hyviä puolia että heikkouksia. Pelihiirissä on kaikissa päällä DPI-nappi, jolla nopeutta voi säätää lennossa hitaasta tarkasta matelusta sinne tänne sinkoiluun parin väliaskeleen kautta. Pieninkin DPI on niin suuri, että jopa hitain nopeus saattaa olla todella tarkassa osoittelussa hieman liian nopea. Päädyin Lenovon kanssa käyttämään pienintä DPI:tä, pienintä herkkyyttä ja kohtuullista kiihtyvyyttä, mikä ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, kun sekä tarkka että nopea ohjaus onnistuvat ok. Ja kuten tunnettua, viikon päästä ei huomaa enää mitään, vaikka hiirestä toiseen siirtyessä asiat tuntuvat ensi alkunsa olevan jotenkin pielessä.
edit: ÄH. Lenovosta rupesi rulla prakaamaan jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Kyrsäir on kestänyt poitsulla ainakin vielä. Pistin itelle HP:n limpun toistaiseksi, kaipa tähänkin tottuu.
Monta vuotta olen käyttänyt suhteellisen tyytyväisenä MATE-työpöytäympäristöä Mintissäni, mutta nyt rakkaudessa on alkanut ilmetä ryppyjä. Jotkut ongelmat ovat vanhoja tuttuja, kuten välillä sekoileva Caja-tiedostonhallinta, tökkimistä/repeilyä tuottava softapohjainen kompositointi ja työläästi muokattava alapalkki. Näiden pulmien kanssa on oppinut selviämään, mutta Mint 20.3:n kanssa tuli jo hieman liikaa kompurointia, kun Maten ikkunamanagerina toimiva Marco rehellisesti kaatuu Nvidian tuoreemman pään ajureilla (läppärissä Intelin integroidulla mitään ongelmaa ei ilmene).Kokeilluista ratkaisuista Compiz ja Compton aiheuttivat aivan liian paljon hidastelua, siinä missä Marco ilman kompositointia kyllä toimii mukavasti, mutta sitä myötä menetetään myös varjot ja työpöytä repeilee ilman Nvidian kompositorin käyttöä.
Eipä tämä järin vieraalta näytä.
Mintin vakiotyöpöytä on nykyään tunnetusti Cinnamon, josta olin ehtinyt kerryttää hiukan kokemusta yhdestä läppäriprojektista sekä muksujen koneilta. Hieman maanpetturifiiliksin annoin lopulta sille mahdollisuuden pitkällisen Mate-virittelyn jälkeen. Myönnettäköön, että valtavirran mukana menemisessä on tiettyjä etuja bugien nopeamman korjailun ja hiotumman käyttökokemuksen muodossa – tuo Marcon kaatumisongelma on raportoitu jo joskus tämän vuoden keväällä, eikä kukaan ole vielä asiaan tarttunut. Syyttävä sormi osoittaa tässä erityisesti Canonicalin suuntaan, sillä tuleehan tässä tapauksessa rikkinäinen X-paketti ilmeisesti Ubuntun puolelta. Vanhojen versioiden korjailun sijaan putiikki tuntuu mieluummin tunkevan pihalle jatkuvasti uutta ja uutta distroa, minkä myötä tuettavia versioita on enemmän kuin loppukäyttäjä tai ohjelmistokehittäjät kenties toivoisivat.
Toistaiseksi tunnelmat Cinnamonin äärellä ovat varovaisen positiiviset etenkin, kun olen lopulta saanut säädöt kohdilleen. Ohjelmia saa ajettua, käyttöliittymässä ei ole mitään megaärsytyksiä eikä varsinaista kaatuilua ole esiintynyt. Kaikenlaista pientä kompurointia on kylläkin tullut vastaan: joskus parin ikkunan grafiikat ovat lepattaneet, menu on bugisempi kuin Matessa, selaimessa oleva Ylen videotoistin hidastaa toimintaa (tämä oli vielä pahempi Compizilla ja Comptonilla) ja yhden kerran unilta palatessa ikkunointi alkoi viedä reippaasti suoritinaikaa tuntemattomasta syystä. Alapalkin pullean fontin sain vaihdettua, mutta osa applettien ikoneista on edelleen tökeröitä. Eli eipä aidan tällä puolellakaan kovin ruusuista ole – pitää seurailla, josko saisivat joskus Maten taas ehjäksi.
